Olen tuntenut itseni tänään aika surkeaksi. Lapsella oli kerhossa huonopäivä. Oli tyypillistä "en viitsi kuunnella"-toimintaa ja minulla vaan jotenkin leikkasi kiinni. Alkoi itkettämään ihan hirveästi. Hävettää. En minä nyt sielä keskellä kaikkien huomaten itkenyt, mutta silti. Eräs ohjaajista sen kyllä huomasi. Jotenkin vain tuli joku raja täyteen. Kaipa sitä itselläkin joku raja on siinä mitä kestää ja kun sitä vaan tuntee itsensä toisinaan niin epäonnistuneeksi. Ja on surullinen lapsen takia. Tänäänkin itki isin perään pitkään illalla. Enkä minä voi asialle mitään. En voi kuin olla lähellä ja koittaa lohduttaa ja piristääkin tottakai. Silti..

*huokaus*

Miksi sitä tuntuu, että aina sitä epäonnistuu kaikessa ja juuri ne rakkaimmat saa kärsiä sitten?

No, kyllä tämä tästä taas ohi menee. Huomenna on uusi päivä ja minä nyt selviän mistä tahansa. Ja teen lapsen puolesta parhaimpani ja kyllä me tästä selvitään. Kaipa näitäkin päiviä sitten vaan tarvitaan. Kai. En tiedä.