Eilen iltasella baarissa sen huomasi. Jotain on todellakin itsessäni muuttunut. Sitä tosiaan huomaa taas tuon toisen sukupuolen. Ei toki kaikki natsaa, mutta huomioi sillä tavalla ihan eri tavalla kuin pitkään aikaan. Sillä tavalla, että ehkä voisi jostakusta taas kiinnostuakin. Ehkä. Ihastuakin. Ehkä. Enempää en uskalla vielä ajatellakaan.

Voi kuttu sentään kuinka ujo sitä kuitenkin on! Nytkin kun olisi ollut kiinnostusta ilmassa niin yhteisen hupailutanssimisen (sellaista epäeroottista pelleilyä :D) ja pitkien katseiden tasolle se jäi. Selvästi olisi kiinnostusta ollut jutella kummallakin, mutta minä en uskaltanut ja toinen oli näin jälkikäteen ajateltuna selvästi epätietoinenkin mikä se porukka oli missä olin liikkeellä ja mikä on sitoutumisen asteeni  kun oli miehiäkin porukassa ja yksi heistä kävi halailemassakin extempore ja muuten juttelemassa kanssani moneen kertaan jotain ohimennen. Humalaista höpinäähän se vain oli ilman mitään sen kummempaa kuin yleisystävällistä moikkailua ja latteuksien vaihtoa, mutta mistä noista tuntematon tietenkään tietää.  Hupaisaa jotenkin näin jälkikäteen. Pälyillään toisiamme mutta suoraa lähestymistä ei tee kumpikaan, muuten vain hakeudutaan kokoajan suht lähelle toisiamme ja vilkuillaan. :D Hupsua. Aikuiset ihmiset!

Harmittaakin vähän oikeastaan, mutta toisaalta. En tiedä. Jo kokemuksena tuntui jotenkin kivalta ja jatkossa ehkä sitä jos vastaavaa tulee eteen uskaltaakin jo mennä juttelemaan edes jotain. Sanoa vaikka edes sen aina yhtä kekseliään hein tai jotain. Jos sitä vaikka muistaisi tämän myöhemmin tulevan harmistuksen kun ei saanut itsestään irti edes tuota. Toisaalta eipä niitä oman kiinnostuksen mukaisia miehenpuolia tässä kaupungissa hirmuisesti kuljeskele. Taitaa olla melkoisia harvinaisuuksia ja olen päättänyt, että vähempään en enää ikinä tyydy. Toisen on saatava sukat pyörimään jaloissa jos johonkin enää ikinä alan. Ja on oltava tunne, että näin on molemminpuolin jos se nyt ikinä on mahdollista. :D En tiedä. :) Mikään paremman korvike enää ikinä suostu kellekään olemaan. Olen enemmän arvoinen ja pitää vaatia enemmän kuin mitä on tähän asti saanut. Ei sitä ikinä muuten parisuhteessa taida olla mitään mieltä tai tähän tulokseen olen ainakin tullut kun olen asioita pohdiskellut.

Muutenkin ilta oli ihan ok ja hauskakin. Aluksi tosin tuntui, etten lähde kyseisiin bileisiin saati jatkoille ollenkaan. Jotenkin tressasi porukka jota ei edes kovin hyvin pääasiassa tuntenut. Loppujen lopuksi ihan turhaan tressasin. Hyvin sinne joukkoon sopi kun oli vain oma itsensä. Lähes kaikkien kanssa tuli jotain juteltuakin ja myöhemmin sain kommentteja kuinka olen bileissä kuin kala vedessä ja tosi sosiaalinen ja kaikkea. Joopa joo. :D Kaipa sitä oikeastaan onkin toisaalta sellainen, oikeasti pohjimmiltaan. Jotenkin vaan kaikki tapahtunut on murentanut aika voimakkaasti sellaista perusiloisuutta, sosiaalisuussa ja rohkeuttakin minussa. Itseluottamus ollut aika hakusessa, mutta siitähän se paranee kun saa positiivisia kokemuksia. :)

Kyllähän sitä edelleen omaa kaipausta erääseen suuntaan, mutta kun asia vaan on niin että hän on jo näyttänyt valintansa tehneen niin minkä minä sille voin? Joskus vaan asiat menee kuten menevät. Eipä kai siinä mitään. Tärkeä ja rakas voi olla monella tavalla. Onneksi. :) Sitä paitsi.. Täällä minä edelleen olen ja ihmettelen maailmaa. Kohtaloani. Katson mitä tapahtuu, toivottavasti jotain. Näin sitä vaan ei enää jaksaisi ja ilmeisesti nuo uudet huomiot itsessäni liittyvät juuri tuohon totuuteen. Eipä sitä silti tiedä vaikka olisi edelleen tässä samassa tilanteessa vielä 10 vuodenkin päästä.


 

Toivottavasti kaikki kuitenkin  tulevat onnelliseksi tahoillaan kävi miten kävi.
Se kai se pääasia on kuitenkin? :)
Sen kyllä suon kaikesta huolimatta ihan kaikille.

Mitäs muuta?

No..

Lapsi tuli kotiin taas. Ovi sulkeutui isänsä perästä niin lapsella tuli häntä jo ikävä. Surua aiheutti sekin kun oli sitten jo vissiin ainakin osittain sovittu koska näkevät uudestaan, mutta kun ei minulta oltu kysytty asiaa. Se päivä ei meille käynytkään kun oli muuta ennalta sovittua menoa. Muut päivät eivät tietenkään sitten sopineet koko viikkona, joten se lasta sitten harmitti ja koki, että minä kielsin näkemästä. Eihän se niin ollut. Se vaan, että jos on jo ennalta sovittu ja maksettu matkakin juuri silloin niin en sitä kyllä tunnin tai kahden takia ala perumaan. Ei siinä olisi mitään järkeä. Harmittaa kun ei valinnanvaraa sitten ollut tai voitu edes minulle puhua asiasta aiemmin kun en minä osaa edes ennalta suunnitella noita näkemispäiviä viikolla kun välillä niitä ei ole ollenkaan ja välilä on. Pääasiassa ei ole, eikä ole mitään sovittuja päiviäkään sen varalle jos tapaamisen mies haluaakin. Vaikea arkea on niinkään pyörittää että aina olisi valmiudessa.. Jatkossa varmaan exäkin huomaa kysyä minulta ensin. Eipä kai sitä sillä tavalla sitten tullut mieleen ettei kävisi kun yleensä käy. Moni asia kuitenkin on peruutettavissa siltä kertaa. Kaikki menot eivät vain ole, ainakaan järkevästi ilman taloudellisiakin menetyksiä.

Nyt on seuraavakin viikonloppuvapaa varattu muuten. Oikeastaan siinä olisi kaksikin menoa joiden sovittamisesta yhteen en oikein tiedä miten onnistuu. Niukin naukin voisi kyllä onnistua molemmat samaan viikonloppuun tai oikeastaan samaan päivään, mutta aika kiire siinä kyllä olisi sitten.. Huh. Tiedä miten oma terveys tuollaisesta pitäisi. Pitänee miettiä. Voi olla, että toinen meno pitää vain unohtaa ja se on kyllä harmi. Läheiselle tärkeä juttu kuitenkin ja muutenkin kiinnostaisi päästä tuonne. Toinen tärkeä juttu olisi kissan hakeminen vihdoinkin kotiinsa ja se on kyllä asia jota ei enää voi vitkutella. Hmph. Yleensä ikinä mitään menoa noina omina viikonloppuna ja nyt sitten kaikki samaan aika. Pah ja pah.

Näinpä kai se on. Ensin ei mitään ja sitten kun on jotain, niin kaikki samaan aikaan. Noin niinkuin yleisemminkin ajateltuna. Hassua on se.