Lapsi on ollut riemua pullollaan. Uudessa pihapiirissä on bongattu viimeinkin kavereita useampana päivänä. Tähän on näemmä muuttanut nyt useampia vähän vanhempia tai samanikäisiä lapsia. Alkaa murhe muutosta olla aikalailla takanapäin, ainakin puheissa. Iloiten laskee kavereita ja nyt kevään tullen aina kun vain ulos mennään on sielä kavereita joita vähintään voi moikata ja vaihtaa kuulumiset.. Edelleenkin ihmettelen mistä lapsi on tuon sosiaalisuutensa saanut. Isältään varmaankin. Itse en järin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ole, lapsi sitäkin enemmän. Olen kuitenkin iloinen siitä, että lapsi alkaa kotiutua vaikka meneehän siihen taatusti vielä aikaa. Ja ikätoveritkin on hyvä asia. Edellisessä kodissa ei niitä juuri ollutkaan.

Itse tajusin kuinka paljon on tässä kaikessa tressissä tullut painoa ja tosiaan se näkyy ettei ole enää salille päässyt. No, viimeistään syksyllä kun/jos saan osapäiväisen hoitopaikan pojalle on sitä omaa aikaa ja vapautta hiukan enemmän. Ja voihan tässä nyt muutenkin liikkua tietenkin ja niitä syömisiäänkin katsoa.. Jotenkin vaan lipsunut. Se on sellainen perisynti, se herkuttelu. Kun on vaikeaa sitä tulee hellittyä itseään ruualla. Typeräähän se on. *huokaus* Jotenkin sitä illasta kun on yksin tulee herkuteltua katsellen telkkaria. Pitää jättää se tapa tai sitä on pullea kuin rantapallo kesään mennessä. Rantakunto, tosiaankin! :D

No..

Kellojen siirtokin takana. Lapsi yllättävän hyvin mukautui siirtyneeseen uniaikaan. Tosin riekkui kaveriensa kanssa tuossa pari tuntia illasta joten ihmekös tuo. Ensin aamusta siivottiin ahkerasti, pelattiin pelejä, leikittiin jne. Semmoista tavallista menoa ja meininkiä. :)

Niin..

Päivän pelästyksen voisi vielä kertoa. Oltiin liikennevaloissa matkalla läheiseen puistoon leikkimään. Jäätiin kahden kaistan väliin, kun ei ehditty toisista liikennevaloista läpi. Lapsi piti kädestäni kiinni kuten aina kun tietä ylitetään ja pyysi sitten, että saa painaa nappia (liikennevalojen siis) ja annoin toki luvan. Samalla sekunnilla kun sai painettua nappia, nappasi toisen kätensä kädestäni ja karkasi kaistojen välissä olevalle pienelle välialueelle ja ohi siis sujahteli autoja läheltä ja kovaa! En ole varmaan koskaan niin kovaa huutanut! Lapsi palasi samantien takaisin. Pidin kyllä sellainen puhuttelun, että poika löi ihan valkoiseksi. Itselläkin löi ihan horkkaa. Huojui vielä siinä kapealla kivetyksellä kun rekka meni ohi! Tiedä minkä helkutin takia noin typerästi teki. Joku päähänpisto vissiin. Selitti jotain, että on ihan varovainen ja halusi seikkailla. Ei kuulemma halua enää! Oli ilmeisesti itsekin vähän pelästynyt sitä rekkaa..

Miten ei tuollainenkaan tullut itselle edes mieleen jutella etukäteen? Aina ollut nätisti noissa tilanteissa ja mukamas niin tukevasti kiinnikin pidin.. Onneksi ei sattunut pahasti. En olisi ikinä kyennyt itselleni anteeksi antamaan.