Yö taas. Kahtena viime yönä on salamoinut niin, että on ollut ihan vaikea nukkua. Ei siksi, että pelkäisin tai häiritsisi, vaan kun ei millään malttaisi! Joskus kun sitä asui yksin ja oli vastuussa vain itsestään sitä teki mieli aina lähteä jonnekin ulos tuolloin. Jos ei muualle niin parvekkeelle tai pihalle fiilistelemään. Sitten tuli arki vastaan.. Ja suhteet joissa moista piirrettä ei oikein ymmärretty. Sitä telkesi itsensä niin tuossa kun niin monessa muussakin asiassa näkymättömään vankilaan.

Surullista.

Sitä jotenkin ajatteli, ettei aikuinen tunne niin tai halua tehdä noin tai näin.. Vaikka ei kai syy siinäkään ollut, että ei ymmärretty. Kai sitä vain on ollut liian epävarma yleisesti ja varmaan kilttikin. Sitä en kiellä (saati sitä, että on ollut vain tyhmäkin). Vaikka mitäs noista. Ollutta ja mennyttä. Lähinnä kai sitä siinä mielessä noita tulee ajateltua, että osaisi itseään muuttaa. Tai oikeammin, antaa itselleen arvon. Uskoa itseensä. Kaipa se pääasiassa jo onnistuukin, vaikka on tuossakin muttansa. Kaipa kaikilla kuitenkin se herkkä kohtansa on? Useimmilla ainakin?

Kun.. Ei meidän kaikkien tarvitse samanlaisia olla. Eikä suhteesta tule mitään ihmisen kanssa, joka ei näe maailmaa edes hippusen samoin kuin sinä itse. Eikä ihmiset muutu päinvastaisiksi, ei se toinen. Etkä sinä itse.

...

Huomenna pitäisi saada tietää työpaikan kohtalo. Aamulla. Jännittää ihan kauheasti. Jännittääkö sitä tavallisesti näin kauheasti jotain paikkaa, että saako vai eikö? Itse en muista koskaan jännittäneeni mitään paikkaa näin tai no.. Koulupaikkaa kyllä kerran (sama ala itseasiassa). :) Työpaikat eivät ole olleet niin järin kummallisia silloin kun töissä kävi. Olihan se toki aina iloinen juttu kun paikan sai ja sillä tavalla, mutta mitään haaveduuneja nuo eivät olleet. Haki sitä mitä sai ja teki sitten parhaansa mukaan pysyäkseen leivän syrjässä ja niin edelleen.. Eri asia jotenkin. Ja olihan se elämä muutenkin silloin erilaista. :)

No, huominen näyttää miten käy..