Muutama päivä miehen muuttoon. Surua tulee aaltomaisittain. En oikein aina tiedä miten olisin kun toinen ei selvästi ymmärrä miksi olen allapäin. Miten sellaista selittää jos ei toinen kerran halua ymmärtää ja loppujen lopuksi tullut olo että turha sitä on edes selittää tai muutenkaan tuoda asiaa ilmi kun ei se asioita muuta. Ja, loppujen lopuksi itsekin olen tullut siihen tulokseen että parempi näin. Ehkä pahimmalta tuntuu lähinnä asia lapsemme takia ja hänen puolestaan. Hänkin selvästi asiaa miettii jo. Pienissä erissä asiasta on puhuttukin hänen kanssaan. Pientä kiukkuilua ilmassa ja minuunhan se purkautuu. Pyrkii puremaan ja läimimään. Loppuu lähinnä vain sillä, että annan hänelle aikaa ja syliä. Pahaolo hänellä taitaa olla. Eikä osaa kuvailla tuntojaan kun ei niitä ymmärräkään. Kaipa se siitä pikku hiljaa. Suruksi käy. Koitan jaksaa ja venyttää pinnaa. Ymmärtää ja tukea minkä osaan.

Tänään piti hakea lapselle vaatteita ja kengät. Housut käyneet lyhkäiksiki ja kengillä tuntui olevan vaikea kävellä. Äkkiä sitä sitten kasvaakin. Saappaat pitäisi vielä löytää jostakin edulliset. Laskeskelin, että saa ostaa taas kaikki. Vaikka kuinka ostaisi muka kasvuvaraa niin aina käy näin. *pihinää*

Hamsterikin on meille muuten jo muuttanut. Pieni Herra Nököhammas onkin jo ensimmäisellä karkureissullaan ollut ja aiheutti sydämentykytyksiä. Näin jo sielunisilmin miten lapsi vahingossa astuu päälle tai jotain muuta mukavaa sattuu. Onneksi sentään yhtenä kappaleena löytyi kirjahyllystä ihmettelemästä maailmaa. Jos sitten vastaisuudessa muistaisi sulkea sen häkinluukun.. Sitä on muka niin tarkkana ja kaikkea ja sen kerran kun asiaa ei huomio niin heti käy vahinko. Hohhoi.. Muuten on hamsuttimen kanssa mennyt hyvin. Kiva pieni otus. Lapsikin selvästi innoissaan. :)

Ei kai tässä muuta. Elämä on entistä enemmän kiinni lapsen tuntemuksissa ja ajatuksissa. Sitä on jotenkin epämääräisen huolissaan hänestä. Kai se oma kokemus erosta muksuna yms aiheuttaa tuon ainakin osaltaan. Vaikka kauniimpaa tämä on ollut ja uskon, että onkin ja mitä vikoja avomiehessäni onkin, niin lastaan hän kyllä rakastaa. Vaikka, no omassa tapauksessa toki asiat eivät olleet ihan niin yksinkertaisia niin kuitenkin. Ei ole oletettavaa, että hän katoaisi lapsen elämästä kuten se mies teki jota isänäni pidin vielä tähän vuoteen asti. Se oli lapselle aivan mahdotonta ymmärtää. Siihen vielä päälle järkyttävä isäpuoli, niin.. En tiedä. Itsellä ei ole kyllä mitenkään kultaiset ajatukset eroista, uusista "vanhemmista" yms. Todellakaan. Osa paniikista varmaan liittyy ihan näihinkin ajatuksiin. Epäilen ainakin näin.

Mutta, kaipa tämä tästä. Jotenkin.