Todella hermoon ottava päivä ollut tänään. Ensinnäkin pahaolo vaivannut aamusta asti. Toisekseen uuden asunnon isännöitsijä ilmoitti tärkeimpiin korjauskohteisiin alentuvasti ettei sielä mitään ongelmaa ollut. Joku huoltomies käynyt vissiin silmät kiinni sielä katsomassa kun ei ilmiselviä todellisia vikoja ollut huomannut kuin osan. Se kaikkien kriittisin on ilmeisesti liian kallis kun kuluja varmaan tulisi jotain n. 400 euroa siitä. Mutta koska kyseessä on sellainen asia joka tuottaa jo vaaraa ja massiivista haittaa ihan arkeen on ilmeisesti vaan sodittava vielä asian eteen. Jos ei muuten niin lopulta toteavat, että parempi hankkia vaan se uusi tai korjauttaa vanha jos se mahdollista on. Ärsyttää vaan tuollainen. Ja minkä takia aina törmään kusipäihin? Miten minä oikein teen sen? Miten aina tulee hankaluuksia?

Lisäksi luvattu muuttoauto lakosi ennen muuttoa, joten tässähän sitä nyt sitten ihmetellään. Jotenkin muutenkin, niin.. No, ensiviikosta tulee todennäköisesti aivan katastrofaalinen kun osa tavaroista on tuolla ja osa sielä ja loput varmaan hukassa ja me jossain jajaja.. Voi hitsinpimpula! Ja sitä rataa. :D

Niin ja ex otti tänään hermoon sen tietäväisyytensä kanssa niin, että melkein suutuin. Ja kovaa. Sain kuitenkin pidettyä suuni suht hyvin. Ja parempi niin. Näin ihan punaista jossain vaiheessa. Ja se ei ihan tyypillistä ole minulle kuitenkaan. Mutta, tuota.. Nyt on vaan PAKKO ottaa apu vastaan ja en minä riitaa muutenkaan halua. Kaikki muuttuisi vaan niin paljon vaikeammaksi jos alkaisi riitelemään. Ihan kaikkineen. Ja lasta kohtaan se olisi väärin. Ja mielikuva lapsen surusta hillitsee kyllä aika hyvin torailun halua jos ei sitten annettu apu siihen riittäisi. Kun auttaahan hän, paljon.

Joskus vaan ahdistaa se, että kun on pakko ottaa apua vastaan ja sitten on ikäänkuin pakotettu kuuntelemaan kaikenlaista tiuskimista, vähättelyä ja mitä ikinä. Elämäntarinani melkein. Osapuilleen ainakin. Aina on jonnekin päin riippuvainen jollain tavalla ja pitää sietää sitä tai tätä. Raha ei tee onnelliseksi ehkäpä, mutta hiukan riippumattomammaksi se varmaankin tekisi. Se on kyllä totta. Olen viimeaikoina löytänyt itsestäni toisinaan sen saman katkeruuden pistoksen kuin joskus vuosia sitten siitä, että kun ei ole työkykyinen. Kun tilanne on se mikä on. Ja miten se aina ja ikuisesti tuntuu vaikuttavan ihmissuhteisiinkin ainakin jollain tavalla.

Mutta, no.. Enpä oikeastaan tiedä. :D Ja sille nyt ei voi mitään, että ihmiset suhtautuu miten suhtautuu.. Tai jotain. Kuten ei sillekään, että maailma pyörii kuten pyörii. Hyvässä ja pahassa. Välillä tuntuu, että sitä hyvää vain on niin kovin vähän. Sellaista onnea ja iloa, mutta eihän se totta ole. Tässä kun on asioita miettinyt, niin se vaan on niin että näinä aikoina niitä hyviä asioita on vain jotenkin vaikeampi huomata. Tai ehkä ihminen vain on herkästi luontaisestikin sellainen. Tiedä häntä. Tai ehkä sitä on vaan itse nyt sen verran alakuloisempi kai vaan, että saa oikein tehdä töitä sen eteen että osaisi iloita niistä pienistäkin asioista. Niistä jotka joskus toivat iloa ja sellaista positiivista jaksamista. Kaikki kai aikanaan. Uskoisin.

Nyt olen melkein vuoden tiennyt, että isäni onkin joku muu kuin olin yli 30 vuotta luullut. Se on yllättävän iso asia. Se mihin on kasvanut ja juurensa kiinnittänyt. Mitä on omaksi historiakseen omannut. Ainakin omalla kohdalla siis. Se keikautti aika pahasti monenkin asian nurinniskoin kun asiat eivät olleetkaan kuten oli aina uskonut. Vaikkei tuossa ollut kaikki. Jotenkin vielä se kaikki muu, se mitä on lapsuudessa ja nuoruudessa kestänyt. Kaikki olikin jonkin sortin suurta näytelmää. Turhaa kärsimystä. Vuosia kestäneet loukkaukset, jotka nyt katsottuna ovat lähinnä sairaita jo ihan siitäkin syystä ettei ne olleet tottakaan. Miltään osin. Ja se on vielä tiedetty kun on myrkkyä päälle syljetty. On järjettömän vaikeaa ymmärtää tuota ja sitä minä yritän edelleen tehdä. Ymmärtää MIKSI?! Koska jotenkin sen syyn ymmärtäminen tekisi kaikesta ymmärrettävämpää. Edes jollain tavalla hyväksyttävämpää.

Ja sitten ero. Sitä yritti ja yritti. Epäonnistuenkin toki, mutta yritti kuitenkin suhteen eteen. Teki yli oman jaksamisen. Sieti yli oman sietokyvyn, koska pitäähän toista ymmärtää ja yhdessä olo nyt on myös niitä vaikeita hetkiä Pitää toista tukea. Ei saa antaa periksi. Mutta.. Jos toinen antaa periksi? Miksi se tuntuu siltä että on huijattu? Vaikka toisaalta on helpottunutkin. Helpottunut, koska ei itselläkään ollut hyvä olla. Helpottunut, koska tavallaan vaikka toinen olikin tärkeä ne kaikki loukkaukset ja yksin jäämiset jotenkin olivat jo tappaneet paljonkin tunteista, luottamuksesta ja kaikesta siitä mikä suhteessa tärkeää on?

Ja sitten kaikki muu ihmissuhdesekamelska tähän päälle. Ja on sellainen olo, että jokaikinen läheiseksi päästetty on jotenkin tavalla tai toisella huijannut, käyttänyt hyväkseen tai muuten vaan loukannut. Ottanut mitä on mielinyt ja lähtenyt pois. Ei kyse ole siitäkään että syy muissa olisi, en oikeastaan usko siihen. Luultavasti sitä itse olettaa vain liikaa. Asettautuu uhrin asemaan jotenkin tiedostamattaan ja vaikkei toisella tarkoitus satuttaa olisikaan, niin jotenkin se kaikki vaan johtaa siihen.

Jotenkin sitä vuosia jaksoi ihan sillä, että ajatteli että on olemassa maailmassa yksi ihminen joka minua kuitenkin rakastaa sellaisena kuin olen. Joka virheistään ja minun virheistäni ja kaikesta välissämme ja välillämme olevasta huolimatta välittäisi ja rakastaisi omalla tavallaan. Että sitä olisi jokin yhteys (naurettavaa kai). Mutta eipä kai sen niin ollutkaan? Ja nyt se asia joka eniten painaa, ahdistaa ja tuntuu murskaavalta on tuon illuusion hajoaminen. Kun ei sitä yhteyttä ollutkaan. Sitä rakkautta, joka ei ehkä ole aina aivan tavanomaista, eikä sellaiseksi koskaan muutukaan - mutta, ikuista ja läheistä. Ja sitä on vihainen siitä, että on itsensä moista antanut luulla ja taas toisaalta hirmu tuskainen siitä ettei enää saa moista luullakaan. Ettei mikään ole samaa enää ikinä. Ikinä enää. Eikä ole mitään sadunhohteista enää missään. Sellaista taikaa. Taikaa, joka silottaa eloa. Antaa toivoa ja tukea vaikeina hetkinä. Kun sitä onkin vain se kylmä ja kova maailma reaaliteetteineen. Näissäkin asioissa. Ikuisesta ikuiseen.

Mutta uusi päivä on taas huomenna. Ja sitä seuraavana. Oletettavasti.

Elämässä on edelleen hyviä asioita ja teen työtä huomatakseni niitä myös illan yksinäisinä hetkinä. Niinä hetkinä kun joskus epätoivo iskeytyy vähän liiankin tiukasti sisimpään. Ja ne sisimpäni tiiviisti lukitut ovet avautuvat päästäen esille sisimmästä surut, kaipaukset, katkeruudenkin toisinaan.

Mutta aika kuluu haalistaen surun.

Ja ainahan minä ymmärrän kaikkia. Jopa itseänikin. Pohjimmiltaan. ;)