Taas yksi niistä päivistä kun tekisi mieli repiä hiukset päästä. Mikään ei tunnu onnistuvan ja lapsikin testailee, että pitääkö uskoa vaiko ei. Viikonlopun saldoa varmaankin. Olen huomannut, että tulee aina tuollaista isiviikonlopun jälkeen. *huokaus* Päivä päättyikin hermeettiseen kiljumiseen koska jälleen kerran ei saatu läpi tahtoa sen jälkeen kun ei uskota sanaa ja tullaan vielä satuttamaan tarkoituksella. Ei siinä enää neuvottelut auttaneet joten kitapurjeet tuli tuuletettua - lapsen kitapurjeet siis. Itse en sentään huutanut. Olin kuulemma vain pahan näköinen, saattaa olla. Omillakin hermoilla joku raja..

Mutta halien ja puheiden jälkeen meni kuitenkin nätisti sitten nukkumaan. Pahaa mieltä en halua jättää päällimmäiseksi, mutta periksi ei oikein auta antaa. Vaikken sotilaalliseen kuriin uskokaan. Todellakaan. Näinä aikoina Kun vääntöä on enemmän on joskus ehkä se suurin haaste siinä että löytää päivästä ne hyvätkin hetken ja muistaa antaa positiivistakin palautetta lapselle ja sitä rakkautta. Onneksi oma tempperamentti on sen laatuinen noin luontaisestikin, että menneet on menneitä eli on helppo jatkaa eteenpäin kun tilanne on ohi. Se sentään plussaa minun edukseni, ehkä.

Mutta.. Kaipa tuo siihen arkeen kuuluu. Pieni tunteiden tuulettelu siis. Ja uskoakseni loppuviikko meneekin taas paremmin yhteisymmärryksessä. Näin ainakin aiemmin. Kunnes taas tulee seuraava isivkl.. :D