Ruisrock oli ja meni.

Aika mataa eteenpäin. Kuten aina. Päivät on touhua täynnä, ilonaiheitakin. Kuitenkin sitä on jotenkin salassa vaan hyvinkin maassa. Onneton. Syytä voin vain arvailla, vaikka kaipa niitä syitäkin olisi jos jaksaisi ajatella. Ontto olo, vaikka tekisi mitä. Joskus tässä juttelin aiheesta erään ystäväni kanssa ja hän sanoi, että eipä se aina onnellisuus olisikaan normaalia. Eipä kai, onhan se totta. En osannut jatkaa keskustelua. Kun en minä sitä tarkoita, että aina pitäisi olla sillä tavalla ällösokerisesti onnellinen. Jotenkin sitä vain luulisi, että tunneskaala kuitenkin olisi noin pääpiirteissään normaalisti plussan puolella. Nyt ei ole. Mietin, onko se sairautta. Masennusta. Mutten oikein saa vastausta, en kyllä oikein usko sitäkään.

Toisaalta, aika kuluu. Kuten sanoin. Aika kuluu ja menee eteenpäin. Elämä on ok:ta, enkä usko että muuhun kannattanee kurkoittaakaan. En oikein usko sitten kai loppujen lopuksi siihenkään että elämä sen kummempaa sitten olisi. Onnellisuus? Mitä se edes on? Voiko se olla pysyvää, vai onko se vain ohimenevä epänormaali olotila? Tai, ehkäpä tämä turtuneisuus on se ohimenevä olotila?

Tiedä häntä.