Aurinkoinen päivä taas. Lapsenkin kanssa tuntuu elämä taas sujuvan paremmin. Ne on aina ne isäviikonloput kun sekoittavat pakan. Seuraava viikko menee ikävöidessä ja sitä kiukutellessa. Ymmärtäähän sen, tietysti. Sitä on vain aika voimaton tuossa tilanteessa. Mutta ehkäpä se siitä ajan kanssa. Ajalla ja ymmärryksellä ja lapsen tukemisella - Toivon ainakin niin.

Saimme tosiaan päiväkotipaikan syksyksi. Hyvä asia, vaikka tuo minua kovasti jotenkin jännittääkin. Aloin tressaamaan jo sitäkin kun ilmoittivat, että tulevat kotiin käymään sieltä. Alle 50 neliötä, vanhat isompaan asuntoon ostetut kalusteet ja huoneistossa vähän tyhmä pohjaratkaisu.. Vaikka tuskin ne nyt tuollaisia tulee arvioimaan? :D

Ne hemmetin ikkunat pitää kyllä kiivetä pesemään sitä ennen ja viimeisetkin kamat saada saunasta pois säilönnästä.. Ihan vaikka sitten vain siksikin, että itsellä on mukavampi olla. Ja haittaa nuo asiat kyllä tosiaan itseäkin. Jotenkin vain jääneet. Viikkoisin on aina oma hulinansa jo arjessa ja isäviikonloppuina sitä on jotenkin ihan väsähtänyt. Nyt pitänee kyllä ottaa itseään niskasta vaan kiinni. Hyvää tekemistä siinäkin mielessä, että ei maksa penniäkään. :D

Mitäs muuta?

Olimme illalla lenkillä taas. Nyt alkaa jo potkulauta lapsella kulkea sitä vauhtia, että saa tosissaan hölkätä pysyäkseen vauhdissa ja se onkin hyvä juttu. Saa vähän edes kuntoiltua ja lapsi rakastaa tuota potkulautailua. Mäkien kanssa saa olla tarkkana, mutta muuten menee hienosti. Maistuu se uni hänellekin sitten taas paremmin kun on illalla käyty vielä tuolla ulkoilemassa. Muutenkin on arkea helpottanut tuo potkulauta. Kai se polkupyöräkin pitäisi ostaa. Olen koittanut käytettyä jostain löytää. Etsintä vielä siis kesken.

Entäs muuta?

Enpä oikein tiedä. Sitä on aika hyvällä tuulella, vaikka toisaalta onkin sitten taas aika surullinenkin hetkittäin. Sitten ne hetket taas menevät ohi. Jonnekin sinne mistä tulivatkin.. Toivon, että noista viimeisistäkin suruista pääsisi irti, eroon kokonaan. Mene ja tiedä kuitenkaan.. Tuntuu, että syy(t) ei vain poistu ja mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä enemmän sitä on yksinäisyydessään sitä jotenkin lohduttomammaksi tilanne käy. Toisaalta sitä taas löytää sitä jotain kadonnutta omaa itseään pikku hiljaa ja piristyy siltä osin kuitenkin. Ja hyvä niin. Olen miettinyt, että ehkä sitä vaan sitten vaan on asioita, jotka jää tuonne sisimpään roikkumaan. Aika kai tuonkin surun lopulta häivyttää tavalla tai toisella. Luulisin.

Mutta nyt viimein nukkumaan. Näkemään unia, jotka toistuvat joka yö nykyään. Ehkä kerron niistä joskus, ehkä..