Tulihan se paskakin fiilis sieltä.

Joku varomaton sana tai ajatus ja sitten on surullisempi olo. Yöt on ikäviä. Armottomia. Muttei liian ahdistavia onneksi kuitenkaan, mutta silti.. En minä tiedä. Jokin ajatus, toive hapuilee jossakin alitajunnassa. Elää vaikkei pitäisi. Olen itselleni melkein vihainen siitä että sallin moisen.. Vaikka minkäs kai niille tunteilleen voi. Jos en ole voinut niille aiemminkaan niin mistäs sitä tahdonvoimaa muka nyt ykskaks yön pimeänä yksinäisenä hetkenä maagisesti ponnahtaisi?

Se on vaan niin turhaa. Niin turhaa. Jos toivoa olisi sillä suunnalla niin kyllä sen jo olisi huomannut. Tajunnut. Jossain näkynyt. Jossain muussakin kuin pääni sisällä olevissa haavekuvissa ja itse tekemissäni tunnelmissa. Saa vain kärsiä ja surra moninkertaisesti kun tästä taas se totuus silmille läjähtää. Niinhän se on, mutta.. Minkäs sille voi?

Ja nyt sitten kärsin tässä keskellä yötä kärsin nykyisestä paskasta ja tulevasta paskasta jo etukäteen. Jee. Onpas siinäkin järkeä. Naurattais jos jaksais. Jos ei sattuisi liikaa. Jos ei harmittaisi oma tyhmyys. Ollappa edes vähän järkiperäisempi. Mutta, minäkö? Heheh. Kaikkea muuta. Huvittavinta on se, että kun moista on yrittänyt ja yrittää, niin tuntuu kuin jokin itsessä tapettaisiin hitaasti. Pitäisi saada olla oma hörselöinen vähän kummallinen itseni muttei se tässä maailmassa onnistu satuttamatta itseään jo liiankin pahasti. Ne ihmisetkin jotka lähelle päästän alkavat lopulta aina henkisesti murhaamaan minua pikku hiljaa. Ensin rakastetaan sitä, että olen sellainen kun olen ja sitten aletaan muuttamaan ja vääntämään. Estämään. Muokkaamaan. Taitaa tässä maailmassa vain yksi aikuinen ihminen joka ei ole tuota tehnyt, mutta epäilemättä jos lähelle pääsisi hänkin sen tekisi. Ehkä.

Mutta. Lapselle kelpaan sellaisena kuin olen. Kuten kaikille lapsille. Voin höpsöttää omiani. Vasta lapsen kautta olen tajunnut erään aika tärkeän asian. Minulla on arvoni, enkä saa antaa enää kenenkään vaikuttaa minuun noin kuin seurustelukumppanini ovat minuun aina vaikuttaneet. En saa antaa muokata itseäni liikaa. Eikä siihen ole edes syytä. Miksi edes olen jotenkin alitajuisesti ajatellut toisin? En ymmärrä. Kaikki vaan on jotenkin siihen aina johtanut - pikku hiljaa.

Mutta itseni ja lapseni tähden. Ei enää.