On taas niitä iltoja kun asunto on niin kovin hiljainen ja jotenkin tyhjän tuntuinen.. Lapsi kun on isällään. Istun pimeässä makuuhuoneessani ihaillen ikkunastani näkyvää katulampun hienosti valaisemaa puuta ja vain olen..

Oli minulla vieraita alkuillasta, mutta sisarus lähti jo miehensä luo.

Sitä on jotenkin hassun epätodellinen olo toisinaan nykyisin. Kai siinä on vähän samaa mukana kuin joskus lapsena kuin sitä ollessaan itsekseen eli jossain omissa maailmoissaan.

Tiedä häntä. :)

Mutta kaikki hyvin. Mieli suhteellisen positiivisen iloinen ja muutenkin tyytyväinen olo. Ja hyvä niin.

Eilen tuli kova kaipuu metsään. Ei täällä oikein sellaisia ole, mutta äkkiäkös sitä otti selvää mistä löytyisi lähin vähänkin isompi metsän lämpäre ja sinne vain lapsen kanssa seikkailemaan! Lapsella oli suunnattoman hauskaa ja itseäkin retki piristi kovasti. Eihän se pieni taajamametsän tilkku nyt ihan sama ollut kuin mitä kaipasin, mutta edes sinne päin. Se riittäköön ja riittihän se. :)

Kuten sanoin mieli on hyvä ja toiveikkaan positiivinen taas, mutta silti sitä huomaa välillä, että mieluImmin väistelisi tiettyjä asioita. Perintöjuttuja ei vaan jaksaisi. Tuntuu ylimaallisen vaikealta saada eräs asiakirja allekirjoitetuksi taannoisen sotkun ja ihmeellisen syyllistämisen jälkeen. Paperit kyttäävät pöydällä syyttävästi, mutta en silti vaan saa aikaiseksi. En ymmärrä mikä siinä on. Muutenkin jotenkin asia olevinaan vaikea, mutta nyt se tuntuu kohtuuttoman vaikealta. Tunnen jo syyllisyyttäkin asiasta. Asia jo myöhässäkin muutaman viikon ja silti.. Ymmärrän olevani jarru ja hankala ja kaikkea. Varmaan vastuutonkin kaiken päälle, mutta silti. Silti, en vain saa aikaiseksi! Joku lukko päällä kai noiden asioiden suhteen varmaankin. Lupaan kyllä huomenna saada nuo postiin. Ihan pakko!

Miten sitä joskus noin pienikin tehtävä voi tuntua ylimaallisen raskaalta ja vaikealta?

Hämmentävää.
Kummallista.
Outoa.
Vähän myös noloa.
Aika paljonkin, oikeastaan.
Itseasiassa järkyttävän.