Iloista puuhailua ollut tänään pääasiassa. Lapsi on vähän surullisen oloinen ollut. Niitä ikäviänsä käsittelee lähinnä kai vaan. Läheisyydellä, yhdessä tekemisellä, juttelemisella ja muulla vastaavalla kuitenkin tuntuu pääsevän taas yli. On jotenkin surullisen oloinen ollut sen jälkeen kun pitemmän aikaa isänsä kanssa oli (muutaman päivän). Ehkä vuoden erossa olon aikana tilanne oli tasaantunut ja hän oli mukautunut vähiin näkemisiin ja tuo enempi näkeminen sitten laukaisi käsittelemään asiaa uudestaan? Voipi olla.

Tuskainen asia se ero vaan lapselle on. On, vaikka mille solmulle itsensä tässä vääntäisi ja se tekee minut aivan hirvittävän surulliseksi. Sitä haluaisi lapselleen vain hyvää, tietenkin. Haluaisi välttää suurilta suruilta ja minä itse tiedän sen miten pahalta vanhempien ero tuntuu. Tuntui, vaikka itse jo pienestä tiesin, että se ihminen jota isänäni pidin oli väkivaltainen alkoholisti. Ihminen johon ei voinut luottaa lainkaan. Olisi siis aikuisen järjellä voinut kuvitella, että eron olisi jotenkin ymmärtänyt. Ei se silti helppo asia ollut. Miten se sitten voisi olla lapsellenikaan? Hänen isänsä kun ei todellakaan moisia virheitä omaa.

Tulipa tuossa aiemmin selville sekin, että lapsi oli kuvitellut, että kun vanhemmat on eronneet niin hänellä ei enää ole perhettä. Tuli aivan kauhea olo. Lainasimme kirjastosta sitten kirjan jossa käsiteltiin erilaisia perheitä ja juttelimme asiasta. Lapsi tuntui oikein helpottuvan ajatuksesta ettei hän olekaan nyt sitten perheetön.. Voi järkytys sentään. Miten hän oli asian edes noin käsittänyt?! En kyllä käsitä, Olen meidän perheestäkin puhunut monet kerran. On vaan ilmeisesti jostain napannut tälläisen ajatuksen ja jäänyt siihen kiinni sitten huolimatta puheistani.. Onneksi saatiin juteltua asia. :) Sanoin muutenkin taas kuten aiemminkin, että kaikesta voi aina kysyä ja jutella. Ihan kaikesta. Kun vaan mieltäisi sen myös!

Minä niin monta vuotta surin sitä etten saisi lapsia. Pelkäsin suorastaan koko asiaa kun ex alkoi puhua perhehaaveistaan ja vaikka kerroin todetusta lapsettomuudestani, niin silti tuntui ettei asiaa sisäistänyt ollenkaan. Puhui lapsista ja kuinka useampia pitäisi olla jajaja.. Ja sitten kävi näin. Sain ihanan pojan! Mutta kuitenkin taustalla on huono omatunto siitä ettei suhde sitten kestänytkään. Ja tänään kun lapsi todella suri isänsä perään - sitä, että asutaan eri osoitteessa tuntui että sydämeni itki verta lapsen vuoksi. *huokaus*

No.. Elämä toki jatkuu. Eivätkä erot kovin harvinaisia ole nykypäivänä. Ja lapsella kuitenkin ON niin äiti kuin isäkin elämässään mukana. Monikin asia voisi olla huonommin, huomattavasti huonommin. Kaipa sitä vaan tuo asia on sellainen itselle herkkä oman taustankin vuoksi. Luulen ettei ex edes asiaa pidä niin pahana jotenkaan. Juttelikin ero tilanteessa että lapsi on niin pieni ettei hän eroa ymmärrä ja siihen tottuu ja parempikin lapselle näin. Että kivaakin kun on ihan kaksi kotia yms. Oma sydän ei tuota kyllä ymmärtänyt ollenkaan siinä tilanteessa, eikä mielikään. Mutta, se nyt toki on vain oma katsontokantani tilanteesta. Minun totuuteni. Exän on varmasti toisenlainen. Se oikea totuus on ehkä jotain näiden kahden väliltä, tai jotain.

Ja samapa se.

Kunhan vain lapsi kestäisi tämän kaiken. Sitä kai tässä pelkää eniten, vaikka eihän vastoinkäymiset välttämättä ole pahasta. Vahvistavathan ne myös. Kunhan ei vain jää yksin ja saa tukea ja rakkautta. Ja sitä kyllä lapsemme saa. Niin minulta kuin isältäänkin. Kyllä minä tiedän, että hän pojastaan myös välittää. Minusta ei, en ollut sitä mitä etsi - jos edes tiesi mitä etsi silloin, mutta poika on eri asia. Tietenkin. Kunhan vaan lapsonen sen ymmärtäisi ettei kyse ole hänestä. Eikä ole koskaan ollutkaan. Tietenkään.

*huokaus*

Lakkaakohan sitä ikinä huolehtimasta jälkikasvustaan? Ei varmaankaan. Vaikea kuvitella että huoli joskus poistuisi. Poikanen tulee olemaan vauvani varmast vielä viisikympisenä äijänroikaleenakin. Huolehdin, että kaipa muistaa syödä hyvin ja pukea villahousut jalkaan ja enhän vaa ole mitään traumoja aiheuttanut jajaja kai se nyt VARMASTI elämässä pärjää jajaja..

Olen varmaan todella ärsyttävä äiti! Ainakin tavallaan. :D

Sitä vaan.. Rakastaa poikasta kovasti. Ja lapsia muutenkin, olen huomannut sen todella voimakkaasti tässä oman lapsen kautta. Muksujen kanssa on toki raskasta välillä, mutta on tosi mukavaakin. Antoisaa. Hauskaakin. Senpä takia tuossa sitten kun mietin arkea lapsen aloittaessa päiväkodin ilmoittauduin vapaaehtoiseksi lastensuojelujärjestöön. Muutama tunti viikossa. Se on erilaista kuin oma arki, mutta saa olla lasten kanssa tekemisissä. Tuntee itsensä tärkeäksi. :) Omia lapsia en todennäköisesti enää saa, mutta ei se estä sitä etteikö voisi olla tekemisissä muiden lasten kanssa. Kurkata heidän maailmaansa ja olla osakin sitä. Onneksi.

Uskon saavani tuosta ja muutamasta muustakin sopimastani hyväntekeväysyyshommasta itsellenikin paljon. Paljon sellaista voimaa ja sisältöä joista taas lapsenikin hyötyy. Kuten meidän pieni perhe ihan yhteisestikin. Sitä osa-aikaista työtäkin olen etsinyt, mutta se on vasta työnalla. Ehkä jossain vaiheessa. Näin sitä ei ainakaan jää kotiin aamuiksi ja aamupäiviksi turhanpantiksi ja hyötyypä tuosta luultavasti joku muukin kuin minä. ;) Toivottavasti.

Lemmikkiä olemme kovasti poikasen kanssa miettineet. Itseasiassa olen alkanut jo salaa katselemaankin sopivaa. Täytyy katsoa mitä vastaan tulee ja missä vaiheessa. Kiirettä ei ole, mutta kyllä me yhteinen lemmikki tarvitaan tähän huusholliin. Sellainen paijattava kaveri josta yhdessä pidetään huolta. Äiti nyt vaan on sitä mieltä. ;) :D

Elämä kulkee eteenpäin muassaan suruja ja iloja..

Niin kai se vaan on.

Kuuluukin olla.