Jotkut tilanteet ovat ljettäviä. Olin tänään sellaisessa. Sitä oli valmistautunut suht hyvin ja homma meni ihan noin päältä katsoen kai sitten hyvin itseä ja lasta ajatellen. Silti jäi paha maku suuhun. Ja syksyllä taas uudestaan.

Onks pakko jos ei tahdo?

On.

Sitä joutuu rahan vuoksi repimään sielunsa loputkin riekaleet palasiksi. Kun, ei sitä haluaisi tuollaista kuviota ollenkaan. Ei haluaisi kiistellä rahasta tai mistään muustakaan. Ei haluaisi kohdata sitä kylmyyttä. Eikä kokea ahdistusta tilanteesta. Ja jopa huonoa omatuntoakin, vaikkei viimeisimpään nyt ainakaan ole mitään syytä. Oikeasti.

Yök.

Mieli taas kohtuullisen maassa. Sitä kaipaisi välillä todistuksia siitä, että itsessä on jotain rakastettavaakin. Jotain hyvää. Etten ole vain se rahan ahne entinen akka. Tyhmäkin vielä kuin saapas ja jolle saa kun harmittaa huutaa ihan miten vaan.

Ja silti en osaa vihata, suuttua, kunnolla loukkaantua. Olen vaan pettynyt ja surullinen. Pohjimmiltaan edelleen toivon hänelle vain hyvää. Toivoisin vain, että jonkinsortin kunnioitusta löytyisi. Sen verran, että asiat voitaisiin sopia nätisti. Huutamatta ja mouhoamatta. Ja sillä tavalla kohtuudella.

Kaikkea toki voi ja saa toivoa. :D

Vaikka, jotten tekisi nyt vääyyttä, niin kyllähän asioita sovittuakin on saanut. Tuo raha on vain pahan alku ja juuri. Taitaa olla aika usein sitä. Nin yleisestikin siis. Ikävä vaan, että ilmankaan ei tule oikein toimeen.

Plääh.

Ja noin muuten.. Muuten sitä vaan odottaa jotain tapahtuvaksi. Sydämessä kaipaus ja päivä päivältä kaikkinielevämpi tyhjyys. Sitä tuntuu toisinaan kuin vajoaisi juoksuhiekkaan tai jotain vastaavaa. Pikkuhiljaa, vääjäämättömästi.. Sentti sentiltä..