Ollut hauskaa ja mukavaakin aikaa tässä muutamanakin päivänä, mutta nyt kun sitä sai viimein puhuttua erään isomman asian läpi erään kanssa sitä on aika surullinen ja toisaalta taas helpottunutkin olo. Sitä on halunnut pitää kiinni tietyistä ajatuksista, huijannut itseään ja sitten  kärsinyt kun totuus on lyöty naamalle väistämättä kuten aina tapahtuu luonnostaankin.

On vaan niin surullista se, että tietyt asiat vaan ovat siten kuten ovat. Ja niihin samalla tuossa tuli taas vahvistus. Se tuntuu pahalta, koska en minä kykene itseäni muuttamaan. Itseäni, ajatuksiani, tunteitani tai mitään muutakaan isompaa itsessäni eli sitä pitää vain elää lopun ikää tiettyjen asioiden kanssa ilman toivetta muutoksesta tai edes onnen hippusista. Se tuntuu järkyttävän pahalta, ei sitä kieltää voi. Mitenkään, mutta minkä sitä osalleen voi? Parhaani olen koittanut asioita muuttaa, mutta ei se perusongelma mihinkään poistu. Ei.

*huokaus*

Sitä vaan on jatkettava eteenpäin. Toivottava, että tuosta asiasta huolimatta edessä on onnellisia hetkiä. Iloisia hetkiä niin yleisesti kun ihan tuon viittaamanikin asian kohdalla. Että sitä kuitenkaan ei menetä kaikkea. Se olisi liikaa. Aivan liikaa. Ja menisi kyllä varmasti loppukin luotto ihmisiin. Sitä en toivoisi. Sitä muuttuu sillä tavalla maailman vähän turhan raskaaksi paikaksi. Vähän toivoa ja onnea, leikkimieltäkin pitää saada säilyttää jotta täällä jaksaisi. :)

..mutta aika näyttää.

Aika ei välttämättä pehmitä ja auta. Korjaa ja tervehdytä, mutta kyllä kai se opettaa hyväksymään?


Ehkä.