Hyvä päivä. Syksyisen kirpeä. Kaunis omalla lohduttomalla tavallaan. Tykkään. Vähän sellainen kumma fiilis kaikesta tällä haavaa. Synkkä, mutta kuitenkin kummallisen positiivinen kaikesta huolimatta. Olen kaivanut tähän hetkeen sopivaa musiikkia youtubesta ja löytänytkin paljon sopivaa. Mokomalta mm. En kovin usein kuuntele tuota bändiä ja yhtäkään levyä en heiltä omista, mutta nyt tajusin osasta tuotannostaan jopa pitäväni. Sisältää sellaista sopivaa kaunista lohduttuomuutta monet sanoitukset josta tykkään. Ihastuin "En elä talven yli"-kappaleeseen muunmuassa. Kummallisella tavalla tuollainen musiikki hoitaa ja lääkitsee mieltäni paljon paremmin kuin joku elämäniloinen renkutus. Kumma juttu, kai.

Lapsi päätti ettei tänään mennä mihinkään ja äiti antoi periksi. Ei sitten menty pihaa peremmälle ja lapsi tuntui iloiselta. Illalla tosin alkoi suremaan ettei lähdettykään.. Voi voi. Kaikkea ei voi saada. Muutenkin muksulla hassu vaihe. Ei haluaisi kotoa lähteä mihinkään, mutta ei kyllä haluaisi kotiin palatakaan jos jossain ollaan. Ole siinä sitten mieliksi.. :D No, huomenna on kyllä lähdettävä jonnekin. Vaikka kaupungille puistoon, mummilaan tai jonnekin. Kaipa sitä aina jotain keksii. Muutenkin jotenkin huono omatunto tästä ja eilisestä päivästä kun olen ollut vähän puhti poissa. Täytyy tsempata taas. Vaikka hassuahan sekin on, että pitäisi aina olla jossain juoksemassa tukkaputkella lapsen kanssa. Pöh. :)

Eräs sanoi minulle, että pitäisi jaksaa ponnistella enemmän onnensa eteen ja tässä mietin, että miten se sitten onnistuisi? Itse ymmärrän tuon niin, että ei saisi jättää sellaisia asioita tekemättä mitä pitää tärkeinä, mutta oikeastaan.. En minä ole tainnut mitään sellaista nyt enää jättää tekemättäkään jolle jotain voisi. Sen voin ainakin hyvillä mielin sanoa, että parhaani olen yrittänyt. Tarpeeksi se nyt ei ole selvästikään ollut, mutta.. Sille nyt ei kai mitään voi. Eikä muutenkaan yksin monillekaan asioille voi sillä tavalla kokonaisvaltaisesti mitään. Ja joillekin asioille nyt ei vain voi mitään.

Ollut vähän kurjaa vääntöä tässä, mutta kaikesta selvitään. Kuten aina. Sitä kuitenkin huomaa että taas sitä jotenkin entistä enemmän miettii asioita jotenkin tietyllä tavalla synkemmin. Ei sillä tavalla negatiivisesti kuitenkaan, mutta jotenkin kuitenkin synkemmin. Juttelin tuossa siskonikin kanssa ja päädyttiin aika samoihin lopputuloksiin tietyistä asioista. Parisuhteista yms. Taisin vähän yllättää hänet tietyillä ajatuksillani, mutta tuntui loppujen lopuksi olevan suht samaa mieltä. Tosin, taidan olla edelleen meistä se joka vielä vähemmän kannattaa sellaista tiettyä omistamista parisuhteissa. Omistautumista kyllä kannatan, se on eri asia. Mielestäni nimenomaan suhteeseen tulee omistautua, mutta toista ei silti voi omistaa. Eikä siihen tulisi pyrkiäkään. Ainakaan siis omasta mielestäni, siis. Mitään ehdottomia totuuksia nyt en tokikaan tiedä. :) Tiedän vain millainen suhde itselleni sopisi. Sen sentään olen oppinut tässä pyristellessäni tässä elämässä eteenpäin. Kaipa sekin jotain on. Ehkä.

Jotenkin itsestä tuntuu siltä, että omissa suhteissa yksi ongelma on nimenomaan ollut siinä että toinen on pyrkinyt omistamaan meidät ja minä taas omistautumaan toiselle ja sille suhteelle. Mikä sitten on ero? Itse näen asian niin, että omistaminen on lähinnä vallankäyttöä ja toimimista tavallaan yksin. Siis, siinä mielessä että siinä ei toimita suhteen parhaaksi toista ajatellen.  Omistautuminen taas vapaaehtoista yhteisenhyvän eteen tekemistä. Kun.. Itse näen ettei toista pidä omistaa tai siihen pyrkiä vaan sille suhteelle ja perheelle tulisi yhdessä omistautua. Tahtokysymyshän se yhdessäolo on käsittääkseni kun alkuihastus on kadonnut. Joko sitä puhalletaan yhteen hiileen tai ei. Ja lapsentulo.. Se taitaa olla yksi parisuhteen suurimmista koetinkivistä. Se vaatii aika paljon kummaltakin. Sitä enemmän jos ei kunnioiteta toista ja olla "ME"-hengellä liikkeellä. Ja ongelmat.. Ne pitäisi pystyä ja nimenomaan haluta yhdessä ratkaista. Ei niin, että ne haudataan jonnekin, niitä märehditään yksin ja sitten päätetään erota kun ei mistään tule mitään ja rakkauskin on kuollut.  Vaikka kaipa se on tavallaan helpoointa jotenkin. Aloittaa puhtaalta pöydältä jonkun muun kanssa..

Mutta..

No, ainahan näitä voi miettiä. Vaikka valmista tuskin tulee ja samaa kehääkin tulee kai kierrettyä näissä mietteissä välillä. Mutta.. Minä nyt olen sellainen. Koitan oppia kaikesta jotakin, myöhempää varten. Jos sitä sillä tavalla ikävätkin kokemukset muuttuisivat voimavaraksi? Uskon siihen. Ainakin siinä oppii itsestään aina uusia asioita ja se on kuitenkin aina arvokasta. Ehkä sitä joskus voi kerätä tämän kaiken hedelmiäkin? Ainakin se on lohduttava ajatus. Jos ei muuta. :)

Ainakin sitä on oppinut melko realistisiksi kumppanitoiveiden suhteen. Tai no, miten sen ottaa..

"..Saat olla juuri tuollainen
en tahdo jumalaa tahdon ihmisen
saat olla keskeneräinen
en tahdo valmista, tahdon sinut heikkouksineen
sinä riität minut täyttämään.."

Mokoma - Sinä Riität

Kun tällä haavaa tuntuu, että se mitä toivon on enemmän kuin olen vissiin sitten ansainnutkaan. Tai jotain.