Laihdutuskuuri mennyt ihan metsään. Harmittaa. Pitänee taas ottaa itseä niskasta kiinni asian suhteen. Jotenkin vaan keskittyminen mennyt muuhun ja se harmittaa kauheasti. Mutta, no.. Kyllä tämä tästä taas. Kun niin vain saa päätetyksi. Jotenkin eniten ottanut hermoon exän kommentit asiaan liittyen, mutta tiedä sitten onko niitä niin tarkoitettukaan kun ne tulee otetuksi. Jokatapauksessa tekisi mieli häntä heitellä isoilla kivillä kuutsaan kun arvostelee ostoksiani tai jotain leipomista tms. Mutta, en minä oikeasti heitä. Tekee mieli vaan. Onhan se eri asia kuitenkin.. Vai? :D

Jotenkin kahtiajakoiset ajatukset muutenkin hänestä ja kaikesta. Mutta ehkä erikoisinta on se, että itsestäkin tuntuu tosiaan hyvin vakaasti siltä että niin ikävää kuin tämä onkin ja itse en olisi tätä askelta tehnyt, niin että tämä oli oikea ratkaisu. Ei minullakaan ole tosiaan hyvä ollut olla pitkiin aikoihin. Olisi pitänyt paljon tehdä jotta asiat olisivat korjautuneet ja koska parisuhdeterapiasta lähtien kaikki oli nou, niin ei siinä oikein sitten ole enää vaihtoehtoja. Tuossakin oltiin niin erilaisia.. Kun asiasta puhuttiin, niin meidän erilaisuus vain korostui. Hänestä epätoimiva on epätoimiva jolle ei kannata tehdä mitään ja minusta taas se epätoimiva tulee korjata ja miettiä ratkaisuja ongelmiin yhdessä. Hakea apuakin jos siltä tuntuu. Tiedä sitten kumpi oli oikeassa? Ehkä kumpikin, omalla tavallaan?

Lapsi nautti muskarissa tänään silmin nähden. Kertoo aina niin kovin innoissaan mitä muskarissa on tehty ja kuinka on osannut jne. Ja on toki niin isoa poikaa kun muskarissa ollaan nyt yksin, ei enää äidin kanssa. Eikä oikein tahtoisi lähteä pois. Loppulaulu nostaa aina ison surun ja sitten odotetaan viikko, jotta taas päästään. Ei minulla ole sydäntä tuota harrastusta pojalta pois viedä, vaikka se kallis onkin tässä tilanteessa. 400 euroa kuitenkin vuodessa. Iso raha tällä haavaa ja vaikea sinne on autottomana kulkeakin. Ex oli sitä mieltä, että lopetetaan tähän syksyyn mutta en minä voi. Minä ne kyyneleet sitten joudun kestämään, ei hän. Kaipa minä ne rahat jostain revin kun olen tunteellinen hupsu. Mutta minkäs minä sille mahdan.. Tuntuu vaan niin pahalta viedä tuotakin pois lapselta. En vaan voi. En vaikka tuon yksin maksamaan joudunkin jos yksin päätöksen jatkamisestakin teen. *huokaus*

On hillitön ikävä aikuista seuraa, juttuseuraa ja läheisyyttäkin. Sellaista toimivaa kahdenaikuisen välistä suhdetta. Samaanaikaan kuitenkin on kauhean vaikea uskoa sellaisen onnistumiseen ja täysin olematon halu tutustua uusiin ihmisiinkään. Ehkä se ajankanssa, vaikka eipä se tiettyjä asioita miksikään muuta joten miksipä edes vaivautua?

Joskus tuntuu kyllä todella todella turhauttavalta olla minä.