Eräs tärkeä ihminen ilmeisesti luuli, että olen hänelle vihainen. Miksi? Siksikö, että hän ei ajattele kuin minä? Tunne kuin minä? En kai minä sentään niin huono ystävä ole? Toivottavasti en. En minä sillä. Joskus sitä pettyy kyllä ihmisiin ja ennenkaikkea itseensä jos on kovastikin erehtynyt mielikuvissaan toisesta ihmisestä/tilanteesta/asiasta. Muttei se silti minua vihaiseksi tee. Surulliseksi ehkä joksikin aikaa korkeintaan, mutta ei vihaiseksi. Sentään.

Tai no.. On toki asioita, jotka tekisivät minut vihaiseksikin. Tekoja, jotka katkaisisivat välit välittömästi. Silloin kuitenkin olisi kyse jostain todella vakavasta asiasta. Jostain sellaisesta teosta, joka sotisi hyvin voimakkaasti elämänkatsomustani, oikeustajuani tmv vastaan. Sitä ei tapahdu ihan hirmu usein, kun minulle aika harvat asiat ovat vain mustaa tai valkoista. Ehkä vähän äärimmäisyyteenkin asti toisinaan näen harmaita sävyjä. Kunhan vain kellekään ei tehdä pahaa, satuteta tai loukata tietoisesti. Varsinkaan itseä heikompia. Sitten toki kannattaakin varoa vihaani jos moisiin syyllistyy..

Ihmiset muutenkin mielestäni käyttävät kovin usein turhan keveästi omaan makuuni sanaa: "vihaan". "Minä vihaan sitä, tätä tai tuota!" Oikeasti se on sangen voimakas sana käytettäväksi monessakin tilanteessa. Viha perimmältään on hyvin voimakas negatiivinen tunne. Se voi olla jopa niin voimakas, että voi uhata tappaa kaiken hyvän ja oikean. Viha väärintekijää (tai siksi koettua kohtaan) voi pilata elämän.  Se voi sulkea uhrin koko eliniäksi vankilaan josta ei pääse eroon ellei nujerra vihaa. Olen tämän joskus joutunut itse kokemaan. Nykyään koitan välttää turhaan jopa koko sanaa. Tapaahan se on vain sanoa, esim. että vihaa perunaa. Ei kai kukaan oikeasti vihaa perunaa? :D Tuntuu ainakin naurettavalta, kun muistaa millaista oma viha joskus oli isäpuoltani kohtaan.Ja eipä ole yksikään peruna kohdellut minua yhtä väärin ja pahoin.. Mutta, vihasta on onneksi mahdollista päästä irti. Ymmärtäminen auttoi asiaan isolta osaltaan. Hyväksyä en koskaan tekojansa kykene, muttei minun tarvitsekaan. Eikä myöskään ikinä antaa enempää valtaa mokomalle. Ja sitähän siinä antaa sille vihattavalle, tavallaan. Tekojen jo mentyä edelleen antaa valtaa niiden vanhojen tekojen vaikuttaa ja myrkyttää mielen. Viedä menneisyyden lisäksi tulevaisuudenkin!

Ja varmaan tuon vuoksi harvoin olen kellekään nykyisin vihainen. Turhaa energian haaskaamista. Ystäviinkin en oikeastaan nykyiseltään ikinä suutu. Petyn ehkä ja aina eniten tosiaan itseeni kun olen arvioinut tilanteen/ihmisen tmv väärin. Pettymyksiä jos tulee tarpeeksi ystävyys on tuntunut vain katoavan sydämestäni (Mutta vaatii siis tietoista satuttamista tmv). Eikä sinne ole tuntunut olevan palaamista. Tie taitaa olla tuossa tilanteessa aika yksisuuntainen. Olenko siis pitkävihainen? En tiedä voiko sitä siksi katsoa? Ehdoton, ehkäpä. Mutta toisaalta? Miksi ehdontahdoin satuttaa itseään sellaisten ihmisten kanssa jotka eivät ole luottamuksesi arvoisia?

En tiedä. En ole keksinyt vielä miksi niin tekisin. :)

Enkä oikeastaan sitäkään, miksi aloin paasata näin pitkästi tästä aiheesta. :D