Törmäsin netissä tähän kirjoitukseen perheväkivallasta. Ja sitä tajusi, että jokaikisessä suhteessani on ollut tuota henkistä väkivaltaa ja yhdessä suhteessa niin, että ajankuluessa hyvinkin todennäköisesti olisin saanut pahemminkin jo fyysisestikin turpaani. Oikeastaan tuon tajusi vasta tuon luettuani. Selvät merkit oli kyllä olemassa ja tosiaan kertaalleen päälleni kävikin niin että jälkiä jäi mustelmia enemmän. Ei kuitenkaan mitään vakavampaa, sentään. Onneksi. Niin, puhun niistä fyysisistä jäljistä. Henkiset vauriot onkin sitten ihan toinen juttu..

Mistä tämmöiseen nyt törmäsi ja mieleen juolahti?

Oikeastaan tuon uusimman perhesurman kautta. Olen seurannut aiheesta käytyä nettikeskustelua tässä arkeni lomassa. Tuntuu kovasti nyt muutenkin olleen lähiaikoina surullisia juttuja. Ikävintä, että lapset sitten pistetään hengettömiksi myös. Sairasta. :( On vaikeaa ymmärtää miten tuollaiseen edes voi katsoa olevansa kukaan oikeutettu. Eivät lapset ole omaisuuttamme joihin meillä olisi täydellinen omistusoikeus, niin täydellinen että voisi päättää elämästä ja kuolemasta tuolla tavalla.

..mutta eipä kai noita ymmärtää voikaan?

 

Mutta, niin..

Ei täällä nyt muuten synkissä ajatuksissa olla noin yleisesti vaikka aloitinkin synkähköllä aiheella. On ihan tavallinen päivä ollut tänään. Ulkona leikkimisiä, palapelien tekemisiä, siivoamisia, ruuanlaittoja, kotipuuhia noin muutenkin ja kirjastossakin käytiin. Lapsonen olikin onnessaan uusista kirjoista ja niitä sitten iltasella luettiin eli Viirua ja Pesosta, Mikko Mallikasta jne. Löysimpä kirjan omasta lapsuudestani eli Tammen kultaisten kirjojen sarjasta Muistamattoman mummon. Ja aapisen jota poika innolla tavasi moneen kertaan illan aikana. Harmitti kun itse lapsuudestani muistamia lyhyitä isoilla kirjaimilla tavutettuja ensilukukirjoja ei kuulemma enää ole. Siis sellaisia joissa olisi jokin hyvin yksinkertainen juoni ja lauseet ja sanat helpohkoja. Tuokin on vähän sellainen tuo aapinen että osittain aivan liian vaikea mielestäni tuollaiseenkin käyttöön. Mutta.. No, näytti kuitenkin kelpaavan. :)

Ex oli lapsen kanssa sopinut että sinä ja sinä päivänä on lapsen kanssa silloin ja tällöin. Itseä vähän korpesi kun asia oli sovittu minulta kysymättä, mutta en sitten lähtenyt taistelemaan moisesta kun ei mitään tähdellistä menoa nyt olekaan onneksi silloin. Ja hyvä kuitenkin, että tekemisissä ovat. Ei siinä mitään. Mietin vain nättiä tapaa sanoa asiasta. Kun olisihan se kiva, että aikuisten välillä asiat sovittaisiin ensin.. Mutta, no.. Kaipa se täytyy vaan suoraan sanoa. Eipä se hyssyttelystä taida ainakaan muuksi muuttua. Vaikka voi sitä silti sillä tavalla fiksusti pyrkiä ainakin itsensä ilmaisemaan.. Tuntuu hassulta vetää kilareitakaan kun ei tosiaan mitään ihmeempiä menoja edes ole. Kiva vaan, että on lapsen kanssa.

Vaikka..

On sitä tässä huomannut itsestä sen, että kun ykskaks isä onkin se ykkönen monessa asiassa se tuntuu monesti aika pahalta ja saa oikein työstää itsensä kanssa jossain tilanteissa niitä tunteita joita tuollaiset tilanteet voi herättää itsessä. Eipä niille tunteille kuitenkaa saa valtaa antaa. Kyllähän sen tiedostaa. Eipä ne tunteet kuitenkaan aina seuraa järkeä. Minulla nyt ainakaan. :D