Olen kirjoittanut tänne monta kertaa, mutta aina lähettämisen hetkellä olen pyyhkinytkin tekstin pois. On jotenkin niin kovin vaikea ilmaista itseään toisinaan. Joskus mietin, että blogin pitäminen on typerää. Varsinkin kun olen antanut osoitteen eräälle ystävälleni. En tiedä käykö hän täällä useinkaan, mutta joskus tuntuu että olen saattanut loukata häntä kirjoituksillani monta kertaa. Mahdollisesti. Enkä haluaisi loukata, se vaan, että sitä tarvitsee toisinaan jonkin sellaisen välineen jolla tuottaa ulos ajatuksiaan. Käsitellä niitä. Sanoa asioita ns. ääneen, vaikka ne ajatukset raakileita olisivatkin. Sitähän ne usein ovat, kun hyvin yksipuolista keskusteluahan tämä blogin kirjoittaminen on. Usein sitä myöhemmin lukee jotain äärikirjoituksiaan ja kokee ettei enää ajattelekaan/tunnekaan ihan samoin. Kai se on jo auttanut, että on saanut sen hetkisen tuskan tai surun ulos? Mahdollisesti. Kellekään henkilökohtaisesti tekstit eivät ole. Ne on sen hetkisiä mieleenjuolahduksia ja tämän persoonan rimpuiluja kipuiluineen, eivät mitään muuta.

Sitä on muutenkin niin kovin huono sosiaalisissa suhteissa ja nykyään.. Nykyään sitä saa välillä taistella aikamoisen katkeruudenkin kanssa toisinaan. Minä EN halua katkeroitua. En halua olla ilkeä kellekään, mutta vaikka pistänkin vastaan niin toisinaan sitä vaan ajautuu siihen katkeruuteen ja suruun nykyään. On ihan kaiken tapahtuneen jälkeen kaikkineen yleisesti varsinkin synkkinä hetkinä kauhean vaikea toisinaan hyväksyä tätä kaikkea. Eniten olen vihainen  ja pettynytkin itselleni. Ehkä kaiken kruunasi se, että sai tajuta aika tuskallisesti moneen otteeseen sen kuinka sitä on huijannut itseään aika monessa asiassa. Oikeastaan se viimeinenkin perusta jolle oli koonnut sitä vähääkin jaksamistaan ja arvoaan romahti tuossa viime syksynä aika pahasti.  Sen jälkeen sitä on oikeastaan monellakin tasolla vain nilkuttanut eteenpäin. Isku oli sen verran kova, että jotenkin sitä tuntee että pohja on poissa tietyltä elämän jatkamiselta ihan kokonaan. Ei, en tarkoita mitään itsemurhan tekemisiä tmv, EI EI. Onhan minulla rakas lapsoseni. Siinä on syytä kylliksi jatkaa eteenpäin. Mutta noin muuten. Jos tästä taaskaan mitään ymmärtänee, en tiedä. Ehkei. Ei olisi ainakaan mitään uutta auringon alla jos ei. :)

Eräs sanoi joskus, että on tunteista vetänyt töpselit irti tai joku muu vastaava luonnehdinta se oli ja itsestä tuntuu siltä, että kaipaisin sitä itsekin. Toisinaan se onnistuukin, mutta ei se kokonaan onnistu ainakaan vielä. Kai sitä vielä joskus pettyy itseensä ja maailmaan tarpeeksi? Mene ja tiedä.

Lapsesta olen kovin onnellinen joka tapauksessa. Vaikka ongelmia hänelläkin on ja se minua ehkä eniten suruttaakin. Kova ikävä isäänsä ja oirehtii sitä. Käyttäytyy välillä aika huonosti ja siitä tulee sitten sellainen kierre äkkiä kun näin käy. Haluaisi leikkiä kokoajan, mutta enhän minäkään siihen kokoajan veny, saati muut aikuiset. Ja joutuu häntä sitten oikaisemaankin sen käytöksen suhteen ja surua sitten tulee. Muut, ne jotka häntä harvemmin näkevät, eivät oikein ymmärrä. Näkevät hänet jotenkin jopa vammaisena, onhan noita kaikenlaisia hienoja diagnooseja joita ihmiset käyttävät kovin huolettomasti puhekielessä ja minua se ahdistaa ja ärsyttää. Miksi lapsen kuullen pitää sellaisia mutudiagnooseja maallikkona heitellä? Se on toki sitten eri asia jos myöhemmin ammatti-ihmiset jotain toteavat. Mutta tilanne kerrallaan. Eikä vielä ole kerhossa tai missään huolissaan ole oltu.

Joskus sitä tulee miettineeksi, että tykkäisikö sitä kukaan aikuisenkaan että ykskaks nimittäisi toista vaikka cb-vammaiseksi? Miksi se muka olisi oikeutettua lapsen kohdalla? Lapsen, joka vielä kuuntelee aivan taatusti mitä hänestä puhutaan ja imee vaikutteita ja muodostaa vielä itsekin kuvaa itsestään. Ajattelemattomuuttahan tuo taitaa olla pääasiassa, mutta ärsyttää silti. Ja on ärsyttänyt kyllä aika kauan noin yleisestikin. Kaikki vttumaiset ihmisetkin on nykyään kaikki narsisteja. Uargh!

...

Noh..

Kaipa se aurinkokin tänne vielä joskus paistaa.

Kunhan vaan asiat ei muuttuisi liikaa. Kun ei niitä viimeisiäkin läheisiä menettäisi maailman myrskyihin.

Ja kumpa lapsellakin jo helpottaisi. Ja kunpa häntä osaisi tukea ja auttaa mahdollisimman paljon. Parhaani ainakin yritän.