Sulkiessani iltaisin silmät näen toisinaan pätkiä elämästäni.

Aikaisempia muistikuvia taitaa olla varhaislapsuuden kodin vintin ikkuna jota taisin lapsen kiihkeydellä jopa oikein rakastaakin. Se oli sellainen pienen pieni räppänä vain, juuri ja juuri näkyi jotain kun naaman lähelle vei. Vintinkoppero oli pieni ja tuoksui aina pestyiltä matoilta. Raikaalta mäntysuovalta. Se oli sellainen salapaikka. Taisin sinne vain yhden kaverinkin päästää.  Naapurin pojan. Jarkon. Naapurin pojan, jolla oli kiharaiset vaaleat hiukset ja hauska empivä hymy. Hän taitaakin olla se toinen muisto, joka helpoiten esiin tuleekin lapsuudestani. Sitten muistan sen saman lapsuuteni kodin omenapuun jossa oli läpikuultavapintaisia omenoita. Makeita. En tiedä miten läpikuultavia ovat oikeasti olleet. Muistikuvissakin se vähän vaihtelee. :D

Nuo mielikuvat saavat minut aina hymyilemään.

Tajusin kun tuossa mietin sitä minun unelmakotiani, että se taitaa vastata aika paljon sitä ensimmäistä kunnollista kotiani. Vanhaa isoisoisäni rakentamaa omakotitaloa ison mäen päällä. Sitä taloa, jota uniset muistikuvanikin vaalivat varmaan ikuisesti. Tai siis niin kauan kun muistikuvat nyt tallessa ovat..

Ja ehkä huvittavinta, että taidan etsiä sitä omaa Jarkkoanikin vielä tänä päivänäkin. Kaikesta päätellen,