Ex haki lapsen sovitusti pienen sohelluksen jälkeen eli täällä sitä keskellä viikkoa nökötetään yksin. Tuntuu oudolta edelleen olla itsekseen. Hiukan myös huolestuttaa kun ex on kertonut tressaavansa kyseistä vastuuta. Ei saa ymmärtää väärin. Uskon ja tiedän, että hän poikaansa rakastaa, mutta.. On jokin ongelma ja se on ollut aina. Se vastuu lapsesta yksin ei vain oikein sovi hänelle. Se ilmeni näin myöhemmin ajatellen jo raskauden loppuvaiheessa ja vauva-aika meni siinä oireillessa. Sitä oli kauhean vaikea ymmärtää mitenkään oikein, varsinkaan kun toinen ei osannut sitä selittää. Vetäytyi vain yksinäisyyteen ja jätti vastuun minulle ihan täysin. Se oli aika vaikeaa, mutten minä enää ole siitä vihainen. Ymmärrän, että hänellä on jokin terveydellinen ongelma asian suhteen eikä sille mitään voi. Silti välillä mietityttää luovuttaako hän jossain vaiheessa kun tuntuu niin vaikeaa olevan. Sitä en soisi. Kumpikin kuitenkin saa yhteisistä hetkistään paljon, uskon niin. Kun hän vaan pääsisi tuon yli. Isohan poika jo on. Toisaalta välillä koen harmitusta ja pahaa mieltä siitä, että tavallaan pakotan exän tuohon tilanteeseen. Mietin myös onko se lapselle paras. Kuitenkin sieltä aina miehen tressaamisenkin jäljiltä (soittelee minulle) tulee erittäin iloinen lapsi joka kertoo kuinka oli isin kanssa ja kuinka näki niitä ja näitä sukulaisia jne. Eri asia jos lapsi käyttäytyisi eri tavalla. Nyt en oikein osaa kuin kannustaa näkemisiin kun en näe että lapsi niistä kärsisi vaan päinvastoin, eikä exäkään kun vaan osaisi löysätä eikä tuijottaisi joka hetki mahdollista sairastumista tmv.

Olen tänään myös miettinyt vakavasti lapsen hoitoon laittamista.Osaksi viikkoa vain, mutta niin että saisi säännöllisesti olla ikätoveriensa seurassa muutamia tunteja. Ei oiken noissa käymissämme paikoissa ole nelivuotiaita ja se selvästi lasta harmittaa kovasti kun ei ole ikätovereita. Kuukausiahan ne jonot ovatten, mutta nyt olisi hyvä aika ensisyksyksi hakea paikkaa ja olen päättänyt sen tehdäkin. Lapsi saa mieleistä tekemistä, vaihtelua ja niitä suuresta kaipaamiaan kavereita. Minä saan hieman omaa aikaa. Kotihoito on ollut ihan ok, mutta tällä haavaa tuntuu ettei se lapselle riitä vaikka mitä kevätjuhlaliikkeitä tekisin, eikä ikätovereitakaan tunnu säännöllisesti missään kohtaavan. Harmi kyllä. Mielelläni hänet vielä hoidossani pitäisin kokonaan kun siihen mahdollisuus on, mutta toisaalta pitänee mennä lapsen ehdoilla hänen parhaakseen ja kyllähän me vielä ehditään siinä sitten yhdessäkin olemaan ja kaikkea tekemään. :) Neuvolassa tosin puhuivat kotihoidon riittävyydestä ja asiaa mietin uudestaan. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tunnen lapseni ja tiedän mikä hänelle on parhaaksi. Jos hän olisi erityyppinen kallistuisin ihan samaan, että olkoot kotona ja riittää hyvin tämä ohjelma mitä nyt on. Mutta kun me ihmiset olemme omanlaisiamme pienestä asti. Me emme ole samanlaisia.

Ja ehkä ihan hyvä niin. :D