Surullinen olo. Taas vaihteeksi.

Päivä oli ihan mukava, ei siinä mitään. Kaikkinensa sitä vaan kaipaa jotain määrittelemätöntä toisinaan. Kai se on sitä ettei oikein ole elämässä muuta kuin tätä lapsiperheen arkea tai siis mitään omia juttuja. Ei omaa aikaa. Ei tilaa sille persoonalle omine juttuineen joihin kuitenkin ehti lähes 30 vuodessa tottua. Koitan ajatella, että tätä aikaa on niin vähän aikaa, muttei sekään aina tunnu riittävän. Ehkä se arki ei sitten ollutkaan ihan sitä mitä odotin. Ja, ei. Vika ei toki ole lapsen, enkä häntä kadu. Tietenkään. Sitä vain jotenkin piti tiettyjä asioita itsestään selvyyksinä eikä tokikaan osannut ihan kuvitella mitä se pienen uhmaisen pojan kanssa 24/7 elo olisi. No, kaikesta selvitään. :)

Erästä ystävää suunnaton ikävä, mutten sitten kuitenkaan osaa jotenkaan purkaa hänellekään sydäntäni. Hävettää narista ja valittaa. Muutenkin tuntuu vaikealta ystäville puhua tästä lapsiperheen arjesta kun tosiaan eivät ole lapsellisia. Valtaosa ihan omasta päätöksestäänkin siis. Tuntuu, että ei heitä voi kiinnostaa aihe millään tapaa. Saati tästä muusta hötöstä mikä välillä painaa mieltä. Toisaalta sitä taitaisi itse kaivata, siis juttuseuraa jolle voisi puhua ihan kaikesta. *huokaus*