Yllätin tänään itseni lauleskelemasta itsekseni Sentencediä bussissa. Havahduin siihen kun vieressä istunut mummohenkilö alko tuijottamaan. Toivottavasti ei sentään sanoja kuullut ja vielä ymmärtänytkin..

"...Now this is where it ends, this is where I will draw the line,
So excuse me while, I end my life..."  (Sentenced - Excuse Me While I Kill Myself)

Mummoparka.

Joskus pitäisi minunkin muistaa se, että massiivisella kuuntelulla olleet biisit saattaa tehdä tuon. Ei sentään ole samaa ongelmaa kuin eräällä jo edesmenneellä hyvällä ystävälläni oli. Hermostuneena alkoi lauleskelemaan suht kuuluvastikin vielä jotain eli nyt vaikka jossain koetilanteessa tai vaikka odotellessaan vuoroaan johonkin esitelmään koulussa. Hupaisin taisi olla Allekirjoittaneiden kappale Leikkikalujäppinen jota lauleskeli. Kertoi aikanaan alkaneensa laulemaan tuota hermostuksissaan kun piti kosia silloista avovaimoaan. Taatusti unohtumaton kosinta. :D

"...Mä en aina ymmärrä sua aivan täydellisesti,
todella kauan mulla esimerkiksi kesti,
ymmärtää, että auttaahan sä vain yrität,
kun mut autossa järveen jyrkänteeltä työnnät.
Sä siis vaan koetat saada autoa käytiin, mutta mitä jos
pyytäisit mut edes joskus ensin ulos?
Sillä rakkauteni suhun on hyvin herkkää
ja se voi vähän kärsiä, jos multa irtoo pää..."  (Allekirjoittanut - Leikkikalujäppinen)

Oikeastaan tuo laulu on se josta aina tulee kyseinen ihminen mieleen tai sitten toisinpäin. Jostain tulee mieleen kyseinen ihminen, niin tuo kappale alkaa pyörimään päässä. Muistot on kummallinen juttu. Tänään on kyseisen ihmisen ainoan lapsen syntymäpäivä. Ei sitä oikein osaa olla joskus miettimättä mitä kuuluu. Äitinsä ei halunnut olla kenenkään lapsen isän ystävien tai sukulaisten kanssa tekemisissä joten yhteydet ovat katkenneet vuosia sitten. Toivottavasti heille kuitenkin kuuluu hyvää.

Niin ne vuodet vain vierivät meillä jokaisella eteenpäin kunnes sitten ajanratas lopettaa omalla kohdalla pyörimisen ja sitä hukkuu unohdukseen. Tai jotain. Vai miten sitten kukakin tuon asian ajattelee.

Jaa a..

Tänään oli kuitenkin ihan hyvä päivä. Kaikkinensa. Huomenna pitäisi ehtiä taas sinne ja tuonne. Katsotaan miten käy.

Tai en tiedä. Periaatteessa kaikki on hyvin, toisaalta jotenkin maailma tuntuu kumman vääntyneeltä jollain tavalla. Kai se on vaan jotain hassua pettymystä jolle ei mitään voi. Jotain kummaa surua jota ei vaan tunnu saavan karistettua yltä. Facebook on kai yksi syyllinen. En tiedä. Ihan hassua. Ei kai olisi pitänyt palata sinne ollenkaan. Muutenkin sitä olisi kai onnellisin nykyään jossain kuplassa jossa ei pääsisi kosketuksiiin kehenkään edes vahingossa. Toisaalta ei sitä niinkään osaa olla, varsinkin ne kipupisteihmiset.. Ne on pahoja. Tai siis, eivät he pahoja ole, mutta välteltäviksi kun mielessä kuitenkin kiertävät.  :)

Mutta nyt nukkumaan.