Kaipa sitä joskus oppii hallitsemaan tunteitaan paremmin ja oppia pitämään sellaista tiettyä turvamuuria ihmisten suhteen. Muuten kyllä nyt välillä mieli menee vähän aaltomaisesti muista ihmisistä johtuen. Onneksi ei elämä silti pelkkää matalalentoa ole, sentään. Tänään tosin vähän erään ihmisen huono huijaus yritys otti päähän, vaikka se nyt ei ollut mitään kovin uutta tuon ihmisen kohdalla ollut ja epäilen että valehtelua on ollut enemmänkin. Että, sikäli kai turha loukkaantuminen tällä kertaa suht pienestä ja minulle kuulumattomasta asiasta. Eikä se aihe edes ollut mikään vakava. Jotenkin vaan otti päähän kun huomioin asian.

Huoh.

No..

Kun sitä vaan taas löytäisi sen itsetuntonsa jostain kiven kolosta. Tajusin, että se tässä tosiaan ongelmana on.  Sitä tuntee, että on kaikkinensa saanut silläkin saralla aika pahasti nokilleen. Eikä se puoli koskaan ole kovin vahvana ollutkaan. Kiitos lapsuuden muunmuassa. Nyt on sitten melkoisen voimakkaasti se olo, että ketään vähänkään tärkeämpää vittuakaan oikeasti kiinnostaa. Että, oma arvo on suunnilleen jotain pois heitettävän tiskirätin luokkaa. Kyllähän minä siis TIEDÄN, ettei se ole otaksuttavasti niin. Mutta.. Kun eihän tämä asia ole kiinni järjestä. :) Jos olisi, niin sehän vasta helppoa olisi! Tiedän tosin senkin, että vaikka tuolta ajoittain tuntuisikin (sitähän se on), niin kyllä se siitä aikanaan menee ohitse. Viimeistään sitten kun sitä saa positiivista palautetta. Ja juu, vaikkei siltä tuntuisikaan juuri nyt, niin uskon että enköhän sitäkin vielä joskus saa jotain kautta. :) Ja tiedän, että sitten taas aikanaan ongelma on tiessään. Se vaan helposti tulee silloin kun on helposti pidemmän aikaan saanut kielteistä palautetta suoraan tai epäsuorasti tai ainakin negatiiviseksi käsittänyt palautteen.

Se on kyllä jännää, että surullisenakin lapsen kanssa on jotenkin ääremmäisen helppo olla. Hän osaa ottaa tilanteen jotenkin niin aidosti. Eipä ne surut hänen kanssaan kauaa kestäkään. Enkä tiedä noin muutenkaan, vaikka jotkut asiat näin itsekseen ollessa nousisivatkin usein pintaan, niin murehdin ja suren tavallaan pätkissä. Peittelemään en ole alkanut. Se olisi vahingollisempaa käsittääkseni kuin se, että joskus olen hetken surullisen oloinen. Ja kyllä herkkä lapsi tajuaisi kuitenkin mielenliikahdukseni. Otaksuisin näin ainakin. Ei niistä numeroa tehdä, enkä ala syitä erittelemään kysyttynäkään niin etteikö kuultava hänen korvilleen sopisi. Likakaivoksi en häntä ota. Olkoot tämä blogi sellainen mielummin. :D

Huomenna on helatorstaikin taas. Sekoitan aina lahjakkaasti helatorstain ja helluntain. Taisin ainakin jollekin kaverillekin puhua taas ihan nurinkurin. :D En kyllä mainitse mitään jos ei kukaan muukaan mainitse! ;)

En tiedä mitä oikein tekisi huomenna. Mietin jotain retkeä, mutta ilma näyttää aika epävakaalta toistaiseksi. On ikävä autoa tosinaan. :( Olen aina tykännyt käydä ajelulla. Ja onhan sillä autolla kätevämpi reissata. Kaikki muuttuu niin paljon ohjatummaksi ja tulee suunnittelupakkoa kun pitää kulkea busseilla. Kaikki sellaiset kivat keväiset reissupaikatkin on busseilla vähän hankalasti tavoitettavissa täällä päin. Kulkeminen menee hankalaksi, siis ja se harmittaa. Mutta eipä auta murehtia. Jos jonnekin syrjenpään lähtee niin pitää vaan ottaa siltä kantilta että seikkailemaan lähdetään. Ja jotkut paikat pitää vaan unohtaa ainakin toistaiseksi.

Kesän festareita tuossa katselin, mutta totesin ne matkoineen liian kalliiksi harrastukseksi. Erääseen lähellä olevaan olisi mahdollisuus lapsen ollessa silloin isällään, mutta senkin liput on niin kalliit että taitaa jäädä välistä. Edullisempi vaihtoehto onkin sitten sellainen ettei onnistune. Harmi kyllä. Kuulemma joku vähän pidempikin vkl olisi tarjolla ehkä kesällä (poika isällään), mutta ei tosiaan ole varmaa. Pitänee katsoa miten käy.

Nyt pitäisi varmaan mennä nukkumaan.

Öitä.