Tiedätkö tunteen, Sen kun haluaisi puhua monestakin asiasta muttei saa suuta auki. Sitä vain nyökyttelee mukana ja koittaa nauttia jokahetkestä jonka saa. Samalla kuitenkin kärsien hiljaa jo siitä, kun ei saa selvyyttä mieltä painaviin asioihin. Ei saa suuta auki, koska pelkää vastauksia, mahdollista vastaamattomuutta tai vielä pahempaa vaivaantunutta kiertelyä?  Ehkä myöhempää välttelyä?

Liikaa menetettävää. Liikaa kärsittävää. Parempi olla hiljaa ja myöhemmin kävellä suru sisällä myllertäen viimassa ja katsella lehtien iloista karkelointia syksyisten puhurien viemänä.

Mutta, ehkä vielä on toivoa. Meillä kaikilla.

Minullakin?

Uskoisin niin, tavalla tai toisella.

 

Ja

Kuka ties..

Ehkä

Kaikki aikanaan...

 

Ei elämästä tiedä.

Ja tällä haavaa en ehkä halua tietääkään.

Mielummin ehkä sitten kuitenkin edes hatara toive..