Lapsi nukahti viimein. Taitaa olla kipeäksi tulossa.

Ei oikein tunnu uni tulevan itselleni. Sitä vain jotenkin on jossain kummallisessa odottavassa tilassa ollut parikin päivää. En tiedä mikä vaivaa. Jokin. Ihan kuin jotain olisi tapahtumassa, mutta siitä ei kyllä ole mitään havaintoa mitä se sitten olisi jos olisi. Kummallista.. No, tuskin se mitään todellista sentään on tai jos on niin pliis ei ainakaan enää mitään kovin mullistavaa. :D Tai jos, niin ainakin viimeinkin jotain positiivista! *huokaus*

Tämä tietokonekin on jotain niin mahtavaa kun lapsi on tästä irroitellut näppäimiä. Hiukan saa miettiä, että mikä nappi on mikäkin.. Ei kuulemma saa enää korjattua ja uuteen ei tietenkään ole varaa, vaikka onhan tämä romu ollut hajoamassa muutenkin jo kuukausia. Toivon, ettei vielä lahoa sentään.. Välttämättömyyksiin rahaa on, mutta ei tälläisiin ylimääräisiin isompiin juttuihin sitten millään. :( No, onneksi elämä ei sentään ole kiinni tietokoneesta vaikka se kiva on olemassa ollakin..

Hmn. Kas, puhelin soi. Hupsua. Nykyään minulle soittaakin joku, sentään. :D Ihan kuin osa kavereista olisi herännyt jostain muutaman vuoden talviunilta tai jotain. En oikein tiedä mistä on ollut kyse ettei heistä ole mitään kuulunut ja nyt ykskaks on oikein kunnon ryöppy sitten yhteydenottojen kanssa. Hämärää, vaikkakin mukavaa. Toki. :) Muuten olisikin hirmu hiljaista. Kun jotenkin vaan käynyt niin ettei juuri kontakteja ole kehenkään. Mies ja lapsi kai niin vienyt huomioni tai jotakin. Ei niin tietysti saisi käydä, mutta pari ensimmäistä vuotta olivat aika hektisiä ja raskaita lapsen kanssa (mies ei oikeastaan juuri tukenut tai auttanut muutenkaan). Vauvavuosi meni siihen, että jotenkin pysyi koossa ja järki päässä sen valvomisen, omien kipujen ja vauvan koliikin kanssa ja toinen vuosi siihen että koitti saada lasta nukkumaan ja pysymään terveenä edes joskus - tai ainakin sellainen olo on jäänyt siitä lähinnä. Nyt kuulostaa lähinnä hupsulta. :D Ei tuollaista arkea pitäisi joutua yksin pyörittämään. Ihme että sitä on puolikuntoisena sen edes jaksanut! Se on niin kallisarvoisen tärkeää, että kumpikin vanhempi osallistuu siihen arkeen ja tukee toisiaan. Muuten homma voi kaatua kohtuuttoman raskaaksi toisen niskoille ja niinhän sen ei pitäisi mennä kun kyse on kuitenkin yhteisestä lapsesta. Mutta, ei kai se arki aina mene niin kuin sitä luulisi tai edes kuten sen pitäisi. Ja, niin toiset ovat toki vahvempia kuin toiset. Onhan niitä naisia jotka olisivat tuon toki jaksaneet vaikka vasemmalla kädellä ja oikealla sitten hoitaneet kodin täydellisesti, uran ja vaikka mitä muuta.Voimavaratkin meillä ihmisillä on niin erilaiset olosuhteista puhumattakaan. Mutta, joo. Kaikesta selvittiin. :)

Nyt voisi mennä nukkumaan!