Sinä olit vierelläni. Se tuntui sadulta, onnelliselta mutta epäaidolta. Ja epäaitoa se olikin. Unta. Tiesin sen, mutten tahtonut sitä myöntää. Halusin niin kovasti edes hetken tietää miltä se tuntuisi. Oikeasti. Sitä suorastaan kerjäsi sitä, että valehdeltaisiin. Että saisi edes sen hetken. Saisi vaikkei se totta olisikaan, mutta kuten valveilla myös tuossa unessa sitä lopulta tajusi ettei sellaisella ole pitkää tulevaisuutta ja että sitä satuttaa itsensä tuossa leikissä vain entistä pahemmin. Se tosin ei epäselväksi kaduinko sitä valheellista jaksoa? Sisimmissäni ehkä en. Kivustakaan huolimatta.

Ja sitten taas olinkin sielä kukkulalla. Ensin itsenäni, Smarrena. Sitten kuulinnun ylitse lennettyä (kuulintu se edellisessä unessa näkemäni lintu kuulemma oli) se puu joka ensin kasvoi ja seurasi ympäristönsä kasvua ja lopulta tein kuolemaa. Pikku hiljaa. Ja kaikki tuntui taas rauhalliselta ja oikealta.

Sitten löysinkin itseni pilven päältä. Katselin sieltä kuuta. Oli yö. Ja yö oli ikuisuus ja kaikki mitä oli.