Opin tänään aika arvokkaan läksyn exän suhteen. Se liittyi siihen, että ei kannata pyytää apua ellei ole valmis täydelliseen mielenpahoitukseen. Ihan omaa tyhmyyttä pyytää apua ja sitten olla mielimaassa sen jälkeen kun on taas höpötetty sitä ja tätä ja tiuskittu ja kehuskeltu asioilla jotka sattuu. Mitä vittua sitä oikein oikeasti itselleen tekee tommosta? Ei mitään järkeä.

Tosin teen mitä tuota itselleni muutenkin. Olen huomannut tänäänKIN toisellakin hetkellä. Sitä jotenkin tiedostomattomasti tekee itselleen pahaa. Asettaa vahintään itsensä haavoittuvaan asemaan vaikkei se ole likimainkaan järkevää ja sen pitäisi olla jo kaikkinensa aika selvää.

Sitä hyvinkin usein haluaisi nähdä itsensä aika negatiivisena ihmisenä, siis sellaisena ettei mitään ihmeitä odota. Ettei sitä positiivista ihmettä ja onnea odottaisi tavalla tai toisella. Ettei uskoisi ihmisistä ja elämästäkin yleisesti kuitenkin hyvää pohjimmiltaan ja vaikka mitä muuta skeidaa. Totuus on kuitenkin toinen ja aina sitä yhtä paljon totuus sitten taas sattuu, kun se naamalle lävähtää. Ihan helvetin typerää.


Mutta.. Tämä nyt on tätä.

Ensimmäinen ongelma ratkeaa vissiinkin ihan sillä, että nyt vaan tiedostan tuon selkeämmin. Pidän hajurakoa mikäli mahdollista. Toinen ongelma varmaan poistuu vähän samaa tietä ja vaan elämällä ja katsomalla eteenpäin. Uskoisin.  Ja kolmas.. No, sillä nyt tuskin mitään varmaan voineekaan. Jos sitä on naiivi hölmöläinen perimmältään niin mitä hittoa sille muka voisi tehdä? Kun kaivoonkaan ei liene järkevää hypätä. :D

Että juu. Ei täällä ihan surupuserossa olla. Kuitenkaan. Mutta hetkellisesti sitä välillä kyllä on aika suruisia oloja ollut tänään. Exän kohdalla kyse on varmasti ollut jonkin verran katkeruudestakin. Ja epäreiluuden tunteesta. Koitan kuitenkin itseni vuoksi päästä tuollaisista tunteista. En haluaisi olla katkera, ihan siinä kun en halua olla kellekään vihainenkaan sillä tavalla kunnolla. Käsitykseni mukaan moinen vain syö sitä omaa jaksamista. Omaa elinvoimaa. Ja kyseinen ihminen on käsittääkseni vienyt noita asioita jo ihan tarpeeksi. Kaikkineen.

Ja..

Voi kuinka sitä kaipasikaan oikeasti kunnon parisuhdetta. Mutta kun siinäkin on esteensä. Kyllä sitä näinkin elää, mutta.. No.. Minulle se on ainakin puolittaista elämää.

Toisaalta ajatus toki pelottaa. Siis ajatus parisuhteesta. Ei ole järin hyviä kokemuksia. Ja miten sitä voisi suurimmankaan onnen hetkellä luottaa, että tilanne pysyy sellaisena? Tuossa mietin joskus tylsänä hetkenä sellaistakin, että sitä olisi varmaan tosi hermona näillä kokemuksin jos olisi naimisiin menossa. Minultakin on tavanneet nuo sulhaset vähän niinkuin karkailla viime metreillä. :D Joo, nyt tuolla pystyy nauramaan. Aina ei ole pystynyt..

Että niin.

Tuskin sitä itsekään mikään kovin ihana kumppani on kun on noita ongelmia ollut aiemminkin. Kaikissa suhteissa oikeastaan jotain.. Pikkusisarukset löysivät parisuhteet aika sillä tavalla myöhään jos ajattelee yleistäen ja ovat sanoneet, että syynä on olleet mm. minun suhteeni ja onhan se toki mahdollista. Ei ne niin kovin ihania ole olleet vaikken totuutta ole kertonutkaan suhteissa eläessäni saati myöhemminkään. Onhan ne lieveilmiöt näkyneet varsinkin loppuvaiheessa.

Mutta sillä tavalla ajateltuna nykyinen tilanne varmaan onkin paras, vaikka se eräänlainen umpikuja onkin eli taas päästään siihen, että ehkä sitä sitten kuitenkin tosiaan ne hyvätkin puolet on kaikessa. Tai ainakin lähes kaikessa. Ehkä. :)