"Älä häviä mihinkään."


Mihinkäs minä?


Ellei sitten kohtalo:

*Tiputa litteän maailmamme reunalta.
*Tee jonain päivänä minusta fyysisestikin niin näkymättömäksi kuin joskus tuntuu.
*Karista minusta loputkin lapsellisesta uskosta läheisiin ihmisiin.


Sille en sitten mitään mahda.



Sori.


Muussa tapauksessa täällähän minä olen. Sen mitä nyt päiviä on joku kaikessa viisaudessaan myöntänyt, mikäli niitä nyt joku myöntää. En ole siitä ihan varma. Kaikki tuntuu nykyään lähinnä sellaiselta kaoottiselta sekamelskalta ilman mitään järkeä. Saati empatiaa.

Täällä olen. Istun litteän maailmamme reunalla ihmetellen syvää pudotusta miettien miltä se tuntuisi?

Hallittu putoaminen.

Vai, voiko sitä hallita?
Ja olisko seurauksena loputon kevyt liitely vai PLÄTS?