Ulkona on jo mystisen pimeää. Tekisi mieli ulos kävelylle, mutta tietenkin lapsi on jo nukkumassa. Istuskelin pihalla hetken, mutta ei se oikein ruokkinut sitä kulkemisen nälkääni. Tarvetta lähteä vain kuljeksimaan hetkeksi tuonne syksyiseen iltaan tuulen tuiverrettavaksi. Tuo piha on niin pieni ettei se oikein riitä tuohon, enkä toki kauas voi lähteäkään pienen nukkuessa. Lähinnä vain istua takapihalla oven suussa ja henkiä syksyistä ilmaa sisääni.

On taas niitä levottomia hetkiä. Sellaisia jolloin ei jaksaisi olla paikallaan. On aina ollut vähän vaikea sopeutua sellaiseen tiettyyn tasaisen junnaavaan arkeen. Jotenkin. Vaikka onhan siinäkin puolensa ja lapsen kannaltahan se omalta osaltaan on vähän selviökin. Toki. Kaikkeen sitä kuitenkin sopeutuu kun on pakko ja onhan minulla pari viikonloppua kuukaudessa kuitenkin. Ruhtinaallisesti enemmän aikaa siis itselleni kuin aiemmin. Ex ei vielä ollut muutenkaan samantyyppinen, joten ei ymmärtänyt ollenkaan tuota piirrettä minussa. Sentään vähän, mutta ei täysin. Vaikka noinkohan sitä kukaan voikaan ymmärtää? :)

Olen aina ollut vähän juureton muutenkin. En tiedä johtuuko sitten sellaisesta tietystä tunteesta ettei kuulu perheeseensä (pienestä asti ollut ulkopuolinen olo, jonka syyn nykyään ymmärränkin jo itseasiassa) ja siitä paljosta muuttamisesta jota tehtiin jossain vaiheessa kun oli lapsi aika paljonkin. Ehkä mukana tosiaan sitäkin ettei kotona koskaan ollut ns. kotifiilis. Olin sellainen ulkopuolinen olento aika pitkälti kotona aina. Eikä kodissa koskaan voinut olla järin rennosti. Muistan lapsuudestani yhden ohikiitävän hetken jolloin minulla on ollut lapsena sellainen yhteenkuuluvaisuuden tunne perheeni kanssa. Sijoittuu erääseen jouluun, olin silloin 9 vuotias. Kumman hyvin sekin hetki on mieleen jäänyt! Kertoo varmaankin jotain hetken erikoisuudesta..

Mutta, mitäs noista vanhoista. Asiat ovat kuten ovat ja menneisyys on mitä on. Hyvähän sitä on syitä ja mahdollisia seurauksia ymmärtää, mutta eipä niihin kiinni kai auttane liikaa jäädä. On pärjättävä niillä korteilla mitkä on ja tehtävä elonsa ja olonsa niin hyväksi kuin se mahdollista näissä oloissa on. Ja, toki lapsen kannalta myös. Hänestähän se tässä suurin vastuu on, kaikkineen kun hänet on tähän maailmaan saattanut. Ja hyvä niin. :)

Niin..

Ei tässä päivässä sinänsä mitään erikoista ole ollut. Mitä nyt taas vaan huomasi miten ihmiset ei pidä puheitaan, mutta se nyt taitaa olla melko vakio. Asia nyt ei ollut mitenkään vakava ja tärkeä, joten samapa tuo. Silti jotenkin se aina kaihertaa. Minulle sana on aina sana. Kaikille se ei sitä ole. Todellakaan.

Mutta..

Kaipa sitä on sopeuduttava tuohonkin, kuten niin moneen muuhunkin asiaan.