Äitini suorittaessa muuttoa oli varastossa tullut vastaan muovikassillinen vanhoja kirjeitä, postikortteja yms muistojani vuosien takaa. Lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Sitä aineistoa tutkiessani törmäsin erääseen kirjeeseen, joka nosti aika voimakkaita tunteita esiin. Oli sellainen muistokirje, jonka sain eräältä minua koko yläasteen tukeneelta ihmiseltä peruskoulun loputtua. Toi jotenkin mieleen sen ajan, ne todella raskaat vuodet.

Nosti kyyneleet silmiin sekin ajatus ettei sillä nuorella todella ollut tukemassa ja paikalla henkisesti kuin ventovieras aikuinen niinä vuosina. Aika surullinen ajatus, oikeastaan. Vaikka toki hyvä asia siinä mielessä, että auttoi jaksamaan ne vuodet. Auttoi pääsemään eteenpäin ja kestämään. Ja näin aikuisena todella arvostaa sitä, että hän näki tarpeen ja oli olemassa. Eikä koskaan sitä hiljaista ja arkaa nuorta tyrkännyt sivuun. Enhän minä koskaan totuutta kertonut. Todellakaan! EiKÄ se tukeminen hänen työhönsä olisi varsinaisesti kuulunut, mutta minun onnekseni ei silti ajanut pois tai siirtänyt vastuuta muille.

Joskus aika pienilläkin asioilla ja kohtaamisilla voi olla isokin merkitys jollekulle.