Mieli vähän surkeana tänään. Iski aivan mahdoton "ei musta ole mihinkään, eikä musta kukaan pidäkään oikeasti"-fiilis. Tiedä mikä ihmeen teiniangsti-hetki tämäkin on olevinaan, mutta edelleen vallan surkea olo. Kaipa se on sen huonon itsetuntoni kaikuja vaan. Huonon itsetunnon, josta ei tahdo millään päästä eroon vaikka mitä tekisi. On se parantunut, mutta.. No.. Tuskimpa se ns. normaalille tasolle koskaan sen lapsuuden ja nuoruuden littauksen jälkeen voikaan nousta. Epäilen.

Lueskelin tuossa vanhoja kirjoituksiani, niin.. No, kyllä tuo mennyt suhde on kyllä niin epätasapainoinen ollut kuin mahdollista on. Jotenkin vaan tuollaisiin tilanteisiin ei ole työkaluja. Pitäisi osata pistää rajat, mutta kun ei osaa. Ja samaan kaatuu kaikki suhteet. Toisesta sukeutuu itsekeskeinen ilkeä tyranni ja itsestä kärsivä marttyyri luuseri. MAHTAVAA. Toisella pitäisi kai olla aika kehittynyt oikeudenmukaisuudentaju ettei suhde kaatuisi tuohon kuvioon ja no.. Itsekkäitähän me ihmiset kaikki ollaan.

Ei ole tervettä olla liian kiltti. Haluta toiselle hyvää. Isoin ongelma kai on siinä, että minä todella todella haluan olla sellainen. Ei siinä mitään, mutta kyllähän minullakin rajani on. Ja kun ne ylitetään en osaa tiukasti katkaista kierrettä vaan koitan puhua ja ymmärtää ja puhua ja kierre on valmis. Lopulta kaikki on päin persettä lopullisesti. Ja Smarre edelleen ymmärtää.

Naurattais jos jaksais.

No, mitäs sitä vanhoista.. Ikävä vaan, että itse en taida noista kuvioista terapioista yms huolimatta koskaan päästä irti. En siitä tietystä ymmärtäjän ja auttajan roolista koskaan. Eikä kai siinä tosiaan muuten mitään kun olen ihan onnellisimmillani sellainen, mutta kun löytäisi ihmisen joka osaisi sitä arvostaa.

..muttei tuollainen ole coolia. Seksikästä... Tai mitä ikinä

*huoh*

Olen oikein kiva maalitaulu kaikenlaisille hemmetin kukkoilijoille. Tosi hienoa. Tai sitten ei.