Olo tasaantunut normaaliksi. Tai en tiedä. Kai sitä sellainen tietty hyvä fiilis jäi päälle kuitenkin. Toivoakin? En tiedä. Ei pitäisi. Sen tiedän. Siinä satuttaa vain itsensä taas hyvinkin luultavasti. Sitä vaan tiettyjen asioiden kohdalla ei haluaisi menettää toivoa ellei ole ihan pakko. Ellei totuutta lyödä tavalla tai toisella päin naamaa. Toisaalta sitä toivoo ja toisaalta pelkää. Joskus sitä miettii, että MIKSI kiduttaa itseään? Kaikki olisi vain niin järjettömän paljon helpompaa itselle jos osaisi vain laittaa stopin tietyille toiveille ja haaveille. Pääsisi jos kyse olisi järjellä käsiteltävistä jutuista. Totuus kuitenkin on, että tein noin tai näin, niin kärsin. Joten ehkä sitä sitten kuitenkin haluaa säilyttää jonkinasteisen toivon mielummin?
Hain töitä..
Sekään ei ollut ehkä ihan fiksuinta tilanteessani kun muttia tuossa riittää. Jos asia pissii alleen, niin siinäkin satuttaa taas itsensä aika pahasti. Sitä kun niin haluaisi tuon paikan. Haluaisi uutta tekemistä, mieluisaa haastetta, uusia tuttavuuksia ja ihan vaan tästä kaupungistakin POIS. Tiedän toki, että on lapsen kotikaupunki, mutta itselle täällä ei ole enää oikein mitään. Sielä olisi edes se työ, työ jota rakastan ja joka on sitä ominta alaani. Alaa jonka piiristä ei työpaikkoja helposti todellakaan saa. Sielä sitä nyt ollaan sitten samasta paikasta kilpailemassa nuoremman, terveemmän ja lapsettoman ihmisen kanssa. Uumoilen suurta pettymystä, mutta SILTI oli pakko edes kokeilla. Kun.. Eihän sitä mitään saakaan jos ei riskeeraa?
*huoh*
En tiedä.. Sitä oli palloilemassa mahdollisessa uudessa kotikaupungissani ja ei se pahalta tuntunut ollenkaan. Saa nähdä.. Toinen työpaikka mahdollisuus olisi pääkaupungissa, mutta.. En tiedä haluaisinko sinne edes muuttaa? Luultavasti en, eikä tulotkaan niin hyvät olisi, että sinne kannattasi siinäkään mielessä lähteä. Asumiskustannukset kun nousisivat niin suuriksi.. Ja edut paikassa huonommat..
No, katsellaan ja petytään tai jotain.. Tai niin kuin eräs suuri mies on sanonut, niin: "Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä". ;)
Hain töitä..
Sekään ei ollut ehkä ihan fiksuinta tilanteessani kun muttia tuossa riittää. Jos asia pissii alleen, niin siinäkin satuttaa taas itsensä aika pahasti. Sitä kun niin haluaisi tuon paikan. Haluaisi uutta tekemistä, mieluisaa haastetta, uusia tuttavuuksia ja ihan vaan tästä kaupungistakin POIS. Tiedän toki, että on lapsen kotikaupunki, mutta itselle täällä ei ole enää oikein mitään. Sielä olisi edes se työ, työ jota rakastan ja joka on sitä ominta alaani. Alaa jonka piiristä ei työpaikkoja helposti todellakaan saa. Sielä sitä nyt ollaan sitten samasta paikasta kilpailemassa nuoremman, terveemmän ja lapsettoman ihmisen kanssa. Uumoilen suurta pettymystä, mutta SILTI oli pakko edes kokeilla. Kun.. Eihän sitä mitään saakaan jos ei riskeeraa?
*huoh*
En tiedä.. Sitä oli palloilemassa mahdollisessa uudessa kotikaupungissani ja ei se pahalta tuntunut ollenkaan. Saa nähdä.. Toinen työpaikka mahdollisuus olisi pääkaupungissa, mutta.. En tiedä haluaisinko sinne edes muuttaa? Luultavasti en, eikä tulotkaan niin hyvät olisi, että sinne kannattasi siinäkään mielessä lähteä. Asumiskustannukset kun nousisivat niin suuriksi.. Ja edut paikassa huonommat..
No, katsellaan ja petytään tai jotain.. Tai niin kuin eräs suuri mies on sanonut, niin: "Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä". ;)
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.