Onnellisuus on hassu juttu. Sitä ei paljoa tarvitse, että voi olla onnellinen. Minä vähän luulen, että jos elämä olisi toisin. Jos itselleni ei aina osuisi asiat vähän nurinpäin, niin sitä voisi eräskin tuttavuus tehdä erittäinkin pitempikestoisestikin onnelliseksi. Tällä haavaa kyseinen ihminen tekee onnelliseksi jo pelkällä olemassa olollaan vaikkei jatkuvasti tekemisissä oltaisikaan ja enemmän silloin kun taas yhteyksissä ollaan. Ja oikeastaan.. Pyrinkin siihen, että oppisin ottamaan onnenhetkistä kiinni enkä murehtisi niin kovasti. Elämä on tässä ja nyt. Kaikkea ei voi saada ja tuntuu, että toiset nyt vain saavat vähemmän kuin toiset. Materia minua ei niin häiritse, mutta niinä mustina hetkinä voin olla hyvinkin katkera siitä ettei sitä pystyvää parisuhdetta pysty ylläpitämään. Enkä kelpaa sellaisena kuin olen kellekään. Sitä on joskus aika vaikea käsittää, kun nähdäkseni en ole ollenkaan mahdottomimmasta päästä ihmisiä kuitenkaan vaikka vikoja ja virheitä onkin. Toki. Silti ne saavat rakkautta, jotka eivät välttämättä edes arvosta sitä! Mutta.. Onhan se niinkin, että mikä minä olen sanelemaan mitä kukakin on ansainnut? Ja edelleen, en kyllä rehellisesti usko siihenkään että voisi aina vain muissa olla vikaa siinä ettei ne suhteet vain itselläni toimi. Vähintään on vikaa siinä, etten osaa olla jo alussa tarpeeksi ennakkoluuloinen ja omanarvontuntoinen. Vika sekin.

Kesäisen kaltainen päivä oli tänään, vaikka hieman kalsea tuuli välillä puhaltelikin. Olimme tänään ulkona lapsen kanssa lähes koko päivän ja se oli kivaa. Onneksi tänään oli hyvä ilma, vaikka muuten onkin sadellut jo pitempään. Lapsikin on taas tervehtynyt ja sekin on mukavaa. :) Olimme pienessä lasten teatteriesityksessä illalla. Bongasin lapselle jopa poniajelua läheisestä puistosta ja onnenkantamoisen kautta oli jopa ilmaista se lysti, mutta vaikka oli hauskaa ja kaikkea, niin tietysti sitä vääntöäkin taas tuli. Tulee pahamieli kun ei haluaisi häntä ns. kurittaa. Siitä tulee aina niin kurja mieli itsellekin, mutta pakkohan seuraamuksia on pakko tulla jossain vaiheessa jos niin sanotaan. Ei sille mitään voi. Selitän ja opastan ja kerron aina selvästi mitä käy jos ei totella. Keskustelemme myös aina myöhemminkin asiat selviksi, mutta silti.. Voi. Kun kun sitä haluaisi vain hyvää toiselle, vaikka sitähän tuo kasvattaminenkin on. Hänen parhaakseenhan ne säännöt ovat. Ja tietenkin juuri ikävimmällä hetkellä sitä törmää ihmisiin, jotka muutenkin ovat aina katsomassa nenän vartta pitkin ja neuvomassa kuin vähä-älyistä. *huoh*

Mutta Mutta..

Kaipa se elämä vain on sellaista. Ja toisaalta.. Kun nuo hetken ovat menneet ollaan taas iloisia ja hassutellaan. Halitaan. Leikitään. Puuhataan. Ei meillä jäädä noita sen enempiä murehtimaan. Ja kannustan toimimaan oikein minkä vain osaan. Sitä vaan toivoisi, että se riittäisi. Ei se kyllä vaan meillä riitä. Valitettavasti.