Unessa olit taas lähelläni. Tällä kertaa se kuitenkin tuntui jäähyväisiltä. Värit tuntuivat katoavan maailmastani kokonaan ja loputon suru jäi sydämeen lopuksi elämää. Jäin vain istumaan harmaan maailmani reunalle katsoen perääsi. Kaivaten. Surren omaa typeryyttäni tiedostaen kuitenkin samalla senkin, etten vain voinut asialle mitään. Jotkut asiat vain OVAT. Ei niitä pysty muuttamaan. Jotkut vahingot ovat kauaskantoisia, vaikka eipä kai saisi olla. Miehiä on maailma täynnä - sanotaan. Niin kai onkin, mutta kun.. On vain yksi Sinä. Eikä minun sydämeni pääse irti sinusta. Enää. Ei oikeasti, ei vaikka tiedän että olen epätoivoinen surkimus kun en vain voi jatkaa elämääni ajattelematta Sinua.


Sitten heräsin. Katsoin digiboksin kelloa vain tajutakseni, että mokoma laite puhuu edelleen klingonia. Mikähän sitäkin vaivaa? Ehkä sekin on kuolettavan vakavasti rakastunut johonkun jota ei vaan kiinnosta. Ehkä mikroon? Mene ja tiedä.