Näin ollen en edelleenkään tiedä mitä koulussa on tapahtunut, vaan kaiken sen sohlaamisen jälkeen kun vaadin koulun vaihtoa on nykyisessä mennyt oikein hyvin. On osa ryhmää, on kavereita, osaa keskittyä tunneilla, ei häiritse muita, vetelee kokeista kymppejä.. Tavallinen pojanrimpula toki, että ei aina täydellinen tai sinne päin, mutta normaaleissa merkeissä kuitenkin kuulemma. :D

Ainoa hyvä asia koko sotkussa oli että poika pääsi viimein tutkimuksiin, joissa todettiin asperger oireyhtymän piirteitä. Hän on kuitenkin tavallisissa ryhmissä pärjännyt ihan hyvin ja harrastuksissa ollut myös mukana, kuten tämänkin koko sotkun ajan eli mikään mikä estäisi toimimasta tavallisessa ryhmässä se ei liene. En tiedä, mikä koulussa tuli. Opettaja väitti että esikoulussa on ongelmia ollut ja kun jäi asia painamaan niin soitin sinne vaan ei poikaa hoitanut ymmärtänyt mistä on kyse. Tiedä sitten.. Ymmärrän kyllä senkin että kyseiset ihmiset olivat tekemisissä lapseni kanssa vuosia, he ovat tottuneet ehkä lapseeni. Onhan hänessä aina ollut ns erikoisia piirteitä mutta olen ajatellut niiden kuuluvat pääasiassa persoonaan. Sellainen tietty pikkuvanhuus ehkä sihen että on niin paljon aina ollut kanssani ja voimakas oppimiskyky ja muisti vaan perintöä isänsä puolelta jne. Toki nyt kun aspergerista puhutaan ja siitä luin sopii moni piirre siihen. Harmi vaan ettei tullut selkeämmin esille aiemmin.

Diagnoosi ja koko tämä sotku on nostanut itsessä melkoisen  tunne sekamelskaa esiin vaan pikku hiljaa alkaa hyväksyä asian ja huomaa, että elämä jatkuu. Ja kantaa. Täytyy sanoa että ammatti-ihmisiltä olemme saaneet vaan myötäelämistä ja tukea. Pitkin matkaa. Jopa puolesta suututtu koulun tekojen johdosta. Voimakkaammin kuin itse olisin siinä hädässäni edes osannut. Itsellä siis vain hyvät kokemukset vaikka koulu meidän ilmeisesti aika karmeaksi perheeksi leimasikin alunperin.. Onni onnettomuudessa, että paikalle hälytetyillä oli järki ja sydän paikallaan. :)

Ja on tässä kaikessa saanut aikamoisen tulikasteen uusi suhdekin joka pääsi alkaamaan vähän ennen kaikkea tätä sotkua. Hän on edelleen rinnallani vaikka ei se helppoa ollut hänellekään, tuki ja auttoi minkä osasi silloin kun itsellä kyllä alkoi olla jo melkoinen hätäkin siitä mitä tässä tapahtuu.. On hyvin ottanut lapsen diagnoosinkin vastaan. Vaan kyllä meistä kumpikin jo vähän tasaisempaakin eloa kaipasi. :D

Toivotaan, että tämä tästä. Jos voisi pyytää, että jos vaikka nyt ei mitään kauheita ihmeellisyksiä nyt vähään aikaan. En tosin edes tiedä keneltä pyydän. :D

Lapsen koulu alkaa kohta puoleen ja jännitystä lienee tosiaan ilmassa melkoisesti. Nyt on hankittu reppua ja ties mitä tarpeellista. Hassua vaan kun tuntuu että vaatteita on vaikeita löytää. Koko alkaa olla aika suuri kun on kasvanut aina kovin nopealla vauhdilla ja nyt alkaa olla kokoa jota kai keskimäärin ollaan vasta jonkin verran paljon vanhempina eikä lapsi oikein koe omakseen niitä aika synkän värisiä vaatteita joissa ei juuri tunnu olevan kivoja kuviakaan tai mieleisiä värejä vaan koitan parhaani kuitenkin että voi kulkea mieluisissa vaatteissa. Sitä voi lapsi kuitenkin vaikuttaa niin vähään ja aina on rajoitteet vastassa niin jossain asioissa mahdollisuuksien mukaan koitan häntäkin kuunnella. :)

Muutokset, ne on vaan kai pahoja. 

Kun saisi vielä terveyden kuntoon niin tämä tästä. Jotenkin ahdistavaa ollut yhtäkkiä voi olla suuriakin kipuja. Vaan nyt pitäisi vihdoin olla oikea diagnoosi ja hoito sen mukainen joten ei hätiä. Se vaan.. On jotain uskomatonta miten sitä säikähtää tälläisiä notkahduksia. Alkoi jo miettimään mitä tehdä lapsenkin kanssa. Itkettänytkin toisinaan. Miettinyt että elämä oli siinä. Vaan.. Ei saisi ikinä antaa periksi enkä onneksi niin ole koskaan tehnytkään. Aina ei ole helppoja aikoja ollut, mutta silti katson olevani sinnikäs taistelija. 

Ja onhan minulla syytä, paljonkin. :)

Eikä sitä ikinä tiedä mitä on edessä. Elämä on onneksi siitä merkillinen paikka.

Poika kohta nukkumaan ja sitten itse iltaa viettämään ja taas nukkumaan itsekin. Sellaisia ne päivät ovat nykyään tai no sitähän ne ovat olleet jo vuosia. :D

En tiedä. Pitäisi tuohon lapsen tulevan koulun juttuihin tutustua tarkemmin vaan jotenkin ei vaan innosta. Tiedä mikä siinäkin on. Tuntuu että muut vanhemmat on ihan intopiukassa tuosta kouluun menemisestä ja minä olen vaan että aha ja stressaannutkin. Kai se on se muutos ja jonkunsortin huolikin. Mene ja tiedä. Poika on reipas ja innokas oppimaan mutta kovin hyvin hän ei muutoksia osaa ottaa vastaan ja kai sitä sitten lähinnä jännittää. Hyvät valmiudet hänellä kyllä muuten kouluun on. Lukee ja laskee mainiosti. Lukee täysin sujuvasti jo paksumpiakin kirjojakin. On lukenut alle kolme vuotiaasta. Tykkää numeroista ja matematiikasta ja kovin tiedonhaluinen ja asiat jäävät hyvin mieleen. Keskittymiskykyäkin löytyy. Että kai se sitä kunhan se tempperamentti vaan pysyy aisoissa.. Tiedä mistä semmoisen perinnyt onkaan, semmoisen räiskähtelevän luonteen. Ei suinkaan tule mieleen eräs tyttö vuosien takaa joka raivostui äärimmäisen paljon epäoikeudenmukaisuuksista yms asioista. ;D

Kova tie on itsellä ollut tasoittaa nitä luonteeni terävyyksiä ja sitä toki toivoisi että lapsella olisi helpompaa vaan pahoin pelkään että se ei oikein ole tuolla tempperamentilla ja päättäväisyydellä oikein mahdollista. Voin vain yrittää parhaani opastaa ja tukea ja ohjata. Muuten menee miten menee.

Huh. Pelottava ajatus!

Herra Kumppaniehdokas on ollut vähän alakuloinen monestakin syystä johtuen ja jotenkin se on vaikuttanut omaankin mielialaan vaan ei sitä kipeänä kyllä muutenkaan olle välttämättä parhaimmillaan. Minä ainakaan. Kivulle herkkä kun olen. Taitaa tuokin valvottaa hieman... ja kun sitä valvoo sitä jotenkin helposti alkaa miettimään ties mitä vanhoja juttuja. Sellaisia jotka ovat jääneet kaihertamaan mieltä. Kysymyksiä joihin tuskin saan vastausta koskaan milloinkaan.. Turhaahan se lienee. Tiedän. Pitää mennä eteenpäin. Ei mennyttä unohtaen, mutta ei liikaa mukanakaan kantaen ja murehtien. 

Kissakin suruttaa. Tuo otus on minun monien vuosien haave. Kovin tärkeä sitäkin kautta, mutta myös persoona on niin kovin täydellinen meille että kovin on rakastettu perheenjäsen meillä. Ikävää vaan että kissa tuskin kovin pitkään ikään pääsee. Viime vuonna selvisi, että synnynnäistä nivelrikkoa sairastaa ja muutakin rakenteellista vikaa on. Nyt mennään lääkityksin ja tukihoidoin eli erilaisin lisin ja tietynlaisin ruuin vaan kovin pitkää ikää ei eläinlääkäri luvannut. Tarkistus tulossa ja se pelottaa jos rehellinen olen. Vaan, eihän sitä itseään vaan saa ajatella. Tietenkään. Eikä saisi surrakaan liikoja. Paras tehdään ja olevista päivistä nautitaan. :) Tänäänkin katsoimme yhdessä koko pieni perhe elokuvaa. Kissakin omalla paikallaan itseoikeutetusti, tietenkin. :D

On vaan niin surullista tämä elämä toisinaan. Kuolema läsnä. 

Isän kuolemasta on vuoden verran ja suren omalla tavallaan häntä edelleen. Toisinaan. Ja sitä etten oikein ehtinyt tutustumaan. Oma elämä vie niin paljon omaa keskittymistä, että se lyhyt aika joka meille suotiin hupeni aivan liian nopeasti ja.. Koko tapahtuma toi kuolemaa jotenkin konkreettisesti kovin lähelle. En minä sitä pelkää, mutta ehkä sen jotenkin tiedosti vieläkin rajummin kuin aiemmin kuinka helposti kaiken voi menettää. Kuinka toisella hetkellä ollaan täällä ja toisella ei. Kuinka ollaan terveitä ja ykskaks kuolemansairata. Eikä tässä kaikessa ole mitään oikeudenmukaisuutta ja armoa loppujen lopuksi ellei sitten omalla tavallaan. Mutta ei kuitenkaan niin, että se kohtaloa muuttaisi tuolta osin ainakaan. 

Vaan, toisaalta olisihan ne asiat toki huonomminkin voineet mennä ja sain hänet kuitenkin tuntea. Sekin on paljon tässä tapauksessa. :)

Jatkuvaa kikkailua nykyään. Milloin tuo perussairauteni kiukkuaa ja milloin ilmenee sitten muuta. Nyt sitten kohtutulehdus piristää arkea. Yäh. No, kyllähän se siitä taas. Tiedän. Kuitenkin on ollut ihme kiukkuava lapsi-olo tänään. Miksi minä? Miksi? Miksi ei naapurin Seppo? (Ehkei koska Sepolla ei liene kohtua.. :D ) Joo, tiedän. Typerää, lapsellista. Joskus vaan turhautuu tähän. Turhautuu terveyden jatkuvaan reistailuun. Sitä kai se on. 

Vaan elämä jatkuu, jatkuu. 

Ja hyvä niin. 

Vaan, en kuitenkaan ole menettänyt toivoani sen suhteen että ehkä sitä joskus saattaisi olla onnellinenkin. Terveys heitti häränpyllyä eikä Herra Komeankaan kanssa sitten asiat oikein sujuneet. Terveysongelmia hänelläkin.. No, niin. On sitä itselläkin vaikeita aikoja ollut mutta jotkut asiat vain ovat liikaa. Suhteesta pitää olla itsellekin iloa, tuoda onnea. Tuo muodostui lopulta hoitosuhteen kaltaiseksi, ja vaikka eroaminen oli vaikeaa se silti taisi olla se oikea ratkaisu. Vaan kaikkea hyvää hänelle toivon, eikä ole jäänyt mitään hampaankoloon. Joskus vaan.. Asiat menevät ihan väärin. Täysin väärin. Vaan ehkä meille on kummallekin tulevaisuudessa jotain parempaa. Siihen toivon ja vähän uskonkin. :)

Onneksi elämässä on hyviäkin asioita. 

Ja poikahan kasvaa ja kasvaa, nyt on jo kouluikäinen. Syksyllä aloittaa koulutiensä, enkä tiedä kumpaa pelottaa enemmän poikaa vai äitiä. :D Se on kyllä jännä tämä vanhemman osa, huolta taitaa kantaa tuosta kaverista lopun ikänsä. Sitä vaan toivoisi hänelle kaikkea hyvää. Kumpa hänen osansa olisi helpompi kuin se on itsellä ollut.. Vaan sitä taitaa jokainen vanhempi kyllä toivoa. :)

Ehkä sitä olisi kumppaninkin löytänyt mutta se asia on vähän harkinnassa edelleen. Sitä on halunnut edetä varovasti, vaan auttaneeko sekään sitten. :D Alkaa olla vähän epäuskoinen olo sen suhteen että osaisin oikeasti lukea ihmisiä oikein ja löytää sen ihmisen vierelleni vaan en halua luovuttaakaan.. Vaan, toivottavasti kaikesta on sentään oppinut jotakin.

Toivotaan. ;)

Nälkä vaan kasvaa syödessä. Tablettikonettakin tekisi mieli ja olen ajatellut että voisi sellaista harkitakin, ehkäpä alennuksella saisi sellaisen sopivassa välissä. Katsellaan. Tuossa kun vähän häpeilin tätä shoppailua niin sisarus kiteytti hyvin että olet sinäkin kivaa ansainnut kun on tuo syksy ollut niin kamala. On se vähän kyllä niinkin. Joskus itsellekin voisi jotain kivaa ostaa eikä aina vaan ajatella muita. Näin sitten päädyin näihin hankintoihin ja vain yhteen lahjaan lapselle jouluksi. Ostin alesta käsittääkseni hyvä laatuisen kauko-ohjattavan auton. Sellaista on kovasti toivonut. Vaan ei tuostakaan voi toivoa kuin että on sitten hyvä ja kestävä. :) Ainakin testiajon toimi kun tuossa Herra Komean (hihi, en muutakaan nimeä nyt keksinyt nopeasti hänelle :D ) kanssa salaa kokeiltiin. Tänä vuonna ajattelin etten ostakaan aikuisille sitten juuri mitään, ehkä Herra Komealle korkeintaan ja noille läheisille toki jotain pientä. Teetä vaikka. :)

Minusta on tulossa mitä ilmeisimmin tosi itsekäs tätä menoa vaan ehkä joskus on hyvä opetella siihenkin. Vaan huvitti oma hellämielisyys kun jo mietin että onko tuo oikein kun Herra Komea vitsillä nyyhki että hänkin haluaa. Tuli ihan syyllinen olo siitä ettei ole varaa hänellekin ostaa vaikka tiedän ettei edes ottaisi tuollaisia vastaan. Jota piirrettä arvostan hänessä suunnattomasti. Osaa olla kohtuullinen, että vaikka olenkin kauhean kiltti ja helposti syyllistettävissä ja antamassa omastani ei hän mene sellaiseen mukaan. Aika harvinainen piirre nähdäkseni.. Muutenkin sitä on hänestä tosi onnellinen, monestakin syystä. Joskus sitä vaan harhautuu miettimään mitä minä hänelle sitten voin tarjota. Huono itsetunto sielä kai vaan kolkuttelee. Tiedän. Ja koitan vaientaa sen. ;)

Muksu puhui ympäri lottoamaan tuossa ja kun haaveili mitä sillä rahalla saisi salaa mietin kyllä että ehkei edes olisi hyvä asia että olisi miljoonia. Vaikka onhan se tässä maailmassa niinkin että helpottaisihan sillä monia asioita sillä rahalla vaikkei sillä kaikkea saakaan. Ja antaisi turvaa. Pieni mahdollisuus tuollainen voitto vaan on, niin kovin pieni että taitanee olla turha mokomalla vaivata pientä päätään. :D

Njaa a. Ehkä voisi muutenkin sulkea aivonsa ja vaikka kuunnella illan ratoksi musiikkia ja sitten.. Niin mennä tosi jännittävästi nukkumaan. :D

Aika aikaa kutakin, ilmeisesti.

Tässä päivässä menee ihan kivasti kuitenkin. Poika alkaa koulun syksyllä, hän on jo iso poika. Ex tonttuilee omiaan vaan aika nätisti on asiat saatu hoidettua kun vaan olen tiukkana. Vähän velkojakin olen saanut takaisin. Muutama satanen enää kiinni. Ehkä tämä tästä siis siltäkin osilta. ;) Kun terveyteni rakoili auttoi paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Onneksi näyttäisi, että selvittiin säikähdyksellä kaikki kuitenkin ja arki saanee jatkua samanlaisena kuin tähänkin asti. Kyllä sitä itsekin pelästyi vasta isänsä syöpään menettäneenä kun kerrottiin kasvaimesta. Vaan, oli hyvä laatuinen. Onni onnettomuudesa sentään. :) Tässä on nyt paranneltu itseä leikkauksen jälkeen ja miettinyt elämää noin yleisestikin.

Niin... Ja.. Onhan minulla elämässä taas mieskin, vaikka hyvin rauhassa tässä tutustutaankin. Sitä on tullut varovaiseksi ja araksi. Ehkei se ole paha asia, vaan epävarmuus joskus ahdistaa. Sitä kun tietää jo vähän liiankin hyvin kuinka helposti asiat menee päin helvettiä ja kuinka paljon se taas sattuu.. Vaan ei liikaa saa pelätäkään. Siten vain tuhoaa kaiken hyvän jota voisi olla. Katsellaan ja toivotaan, että kaikki menee hyvin.. <3

Niin ja ystäviäkin on. Oikeastaan hämmennyinkin siitä tuen määrästä jota sain kun sairauteni tuli julki. En ollutkaan niin yksin kuin olin kuvitellut olevani. Ehkä sitä siis on joskus jotain oikeinkin tehnyt. :) Toivon, että osaan heitä tukea samalla tavalla elon hankalissa kohdissa sillä sitä ystävyys mielestäni on. Itseä tuo auttoi kyllä tosi paljon vaikkei apu ollutkaan lopulta kuin sitä että kyseltiin kuulumisia ja tarjouduttiin tarvittaessa auttamaan. Sitä ei ollut yksin ja se on paljon se. Toki kumpanikin tuki ja perhekin omalla tavallaan, mutta silti olin tosi iloinen ystävienkin tuesta. Kai sitä osaa arvostaa kun ei ole sellaista aiemmin elämässä välttämättä ollut. Edellisen kerran kun terveys petti silloiset ystävät katosivat ympäriltä melko täydellisesti. Oli aika rankkaa se.

Ehkei se ole tuokaan helppoa kellekään, ymmärtäähän sen.

Koskapa elämä olisi.

Tai ihmissuhteet.

Rakkaus on oudon lähellä vihaa. Sen on taas tässä huomannut vaikkei mitään kovin tramaattisia tuntemuksia ole ollutkaan, saati jatkuvasti. Hetkittäin vain. Minä en kuitenkaan salli sellaisia tunteita tai siis... En pidemmän päälle hyväksy itselleni sitä, että jäisin hautomaan vihaa ketään kohtaan. Nähdäkseni vihalla vain vahingoittaa itseään lopulta. Vähän niinkuin loputon talvi, joka tappaa kaiken tieltään. Tai jotain.

Mutta ehkä mielummin tässä tapauksessa hetkittäinen viha ja kiukku kuin jatkuva kaipaus ja rakkaus? Mahdollisesti. Aika aikaa kutakin jokatapauksessa. Suurissa tunteissa on aina se ongelma etteivät ne katoa kivasti ja hiljaa ja nopeasti. Eivät ainakaan omalla kohdalla. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin on päässyt yli. Hyvä niin.

Mitä muuta?

Exän touhut ärsyttää. Ison summan velkaa ja tuntuu siltä että tuskin on maksamassa sitä ikinä takaisin. Erosta on kohta 2 vuotta aikaa. Aina kun otan asian puheeksi hän vähättelee ettei ole rahaa yhtään ja ihan köyhä on, eikä mihinkään ole varaa ja itseasiassa velalla elelee silläkin hetkellä. En minä hänelle mitään ongelmia halua ja olen ymmärtäväinen (niinkuin minä aina loppujen lopuksi olen), mutta uskottavuus on kärsinyt aika monta kertaa. Viimeksikin sanoi ettei ole varaa maksaa edes 50 euron erään tuosta lainasta ja sitten lapsi kertoi ohimennen tuossa (minun kommentoimatta asiaa tietenkään mitenkään hänelle), että isi osti sitä ja tätä ja kaikki sellaista ylimääräistä juuri mihin ei muka ole varaa ja tuolla summalla vielä.. Taitaa olla kivampi ostaa pelejä ja herkkuja ja juttuja ja ulkomaanmatkoja kuin maksaa velkansa. Minä häntä kerran autoin isolla summalla ja silloin lupasi maksaa takaisin. Sen verran miestä nyt saisi edes löytyä, että pitäisi EDES sen lupauksensa! Itse tuota erissä maksamistakin sitä paitsi ehdotti. Tyhjänjauhamista oli sekin.

Saanko nyt edes olla vihainen, saanko? :

:D

No, juu. Ärsyttää ihan mahdottomasti tuo asia. En minä osaa hänelle enää vihainen olla, se vaihe on tuon asian ja tuon ihmisen kohdalla jo käyty. Olen vain pettynyt ja ärtynyt. Ehkä vähän kärsimätönkin, myönnetään. Mielestäni olen ollut jo ihan kärsivällinen tuon lainan kanssa.

Hmph.

*mutinaa*

Jaa a.. Pitäisiköhän kertoa välillä jotain positiivistakin? Ehkä. Tosin nyt kyllä kirjoitusaika loppui tältä kertaa joten jääköön toiseen kertaan. :D

Mutta se siitä.

Eiköhän ne suurimmat surut ole surtu jo aiemmin sitä paitsi tämänkin asian suhteen. Tämä oli kai vain sellainen lopullinen kuolinisku sitten kai. Ehkä eniten surettaa oma puusilmäisyys ja typeryys, mutta ehkä se annetaan anteeksi rakkauden kohdalla varsinkin? Toivon niin, enkä ole itselleni kovin ankara asian suhteen. Enkä kellekään muullekaan ja miksi olisinkaan. Vaikka en minä kyllä tuoretta lempeä halua todistaa. Niin hyvä ihminen en sentään ole. :D Hyvää kuitenkin toivon jatkossa heille ja ihan oikeasti. Eiköhän sekin ole jotain? :)

Tänään tulisi taas poika kotiin oltuaan isällään viikonlopun. Sieltä tulee taas peleihin addiktoitunut lapsi joka ei keksi mitään muuta tekemistä kuin pelaamisen ja vinkuaa sitä ja tätä pelivehjettä ja peliä joiden ostamisesta todennäköisesti seuraisi vain se etten saisi häntä tekemään enää mitään muuta.

*huoh*

Mutta jos vaikka veisi pojan uimaan tiistaina. Se sentään kiinnostaa poikaakin vielä. :D

Ipadin ostamistakin olen tässä siirtänyt ja siirtänyt tuon pojan addiktoitumisenkin takia, vaikka saahan sitä käyttöä rajoitettua tietenkin. Muitakin vastaavia koneita olen katsellut, mutta näin ihmisestä joka ei kauheasti noista tiedä eikä oikeastaan ole kovin kiinnostunut tutustumaankaan jos rehellisiä ollaan tuntuu vähän vaikealta tehdä oikeaa valintaa. Pitääpä edelleen pohtia. Stockmannin hulluilta päiviltäkin voisi ostaa. Ovat varmaankin viikon päästä luultavasti. Jos sielä olisi sopivaa vehjasta tarjolla edullisesti. Olisi kyllä kätevä meidän käytössä. Pakko myöntää.

Olen vain hidas saamaan toisinaan päätöksiä tehdyksi, varsinkin kun ei ole enää kukaan potkimassa asian suhteen persauksille. Tarvitsisin sitä joskus. Ehkä sitä nyt viimein on jossain vaiheessa vapaa etsimään sitä kumppania kun ei enää voi paeta toiveajatteluun. Se on ainakin selvä, että sen oven sulkemisen aika on viimeistään nyt. Ja kun asiaa mietin tässä, niin olen ehkä jollain tavalla jopa helpottunutkin siitä. Kun en minä olisi osannut päästää irti kun ei toinen osannut koskaan ilmaista asiaa niin että ei olisi rakastuneelle jäänyt kuitenkin jonkinlaista toivoa jäljelle eikä hän tainnut sitä koskaan yrittääkään. Eipä se kai helppoa olekaan. Ei kaikkea vaan voi sievistellä, joskus olisi armeliainta puhua suoraan. Ehkä itsellekin helpointa kun eivät kaikki osaa tulkita rivienvälejä ja äänensävyjen hienoisia sävyeroja. ;)

Minä nyt ainakaan. :D

Olen ehkä vähän hassu kun tunnen niin voimakkaasti. Toisaalta, siinä on se hyvä puoli etteivät surut kestä kovin kauaa. Ne kun surraan massiivisesti ja sitten jatketaan eteenpäin. Se kai tuossa tilanteessa tuon ihmisen suhteen on pahinta ollutkin, epätietoisuus. Ei sovi minulle sellainen. Asioiden pitää olla selviä ja yksinkertaisia.

Olenhan itsekin selvä ja yksinkertainen. :D